Posts Tagged ‘Auschwitz’

Puolustusstrategiat, Carlo Mattogno

April 26, 2011

Kuulustelupöytäkirjat ja puolustusstrategiat

Jo Göring-kirjoituksessa kerroin Göringin todenneen Fritschelle, että oikeudenkäynneissä ei voi kiistää kaikkia Kolmanteen valtakuntaan kohdistuvia syytteitä. Siksi hän saattoi vain lopuksi yksityisesti todeta kantansa syytöksiin esim. massakaasutuksista. Usein nettikeskusteluissa on vedottu erinäisiin poliisikuulusteluihin ja oikeudenkäynteihin, aivan kuin ei ymmärrettäisi sitä, mikä oli pelin henki. Tietysti kyse on useimmiten propagandan levittämisestä eli tietämättömien lukijoiden harhaan johtamisesta. Aiemmin on myös kerrottu Richard Baerin poliisikuulusteluista. Nettikeskusteluissa erinäiset nimimerkit ovat huomauttaneet hänen kuulusteluistaan oikeudenkäyntiä varten, että hän ei olisi kiistänyt massakaasutuksia tms. Kyse on kuitenkin varsin hassunkurisesta kuulustelusta jälleen kerran, sillä käytännössä mies kuitenkin kiisti täydellisesti oman osuutensa ja että ei olisi edes nähnyt kaasukammiota, vaikka oli ollut Rudolf Hössin seuraaja Auschwitzin komendanttina. Tämän erikoisuuden merkitystä on pyritty vähättelemään sillä, että se kuulostaa erikoiselta. Baerin puheet olivat kuitenkin vaarallisia siksi, että Auschwitz-prosessilla oli tavoitteena kansan manipulointi ja propagandavaikutus olisi kärsinyt Baerin puheista. Siksi Baer murhattiin ja hänen kuulustelunsa sisältöön ei prosesseissa kajottu. Seuraava esimerkki toivoakseni selventää hieman sitä, mistä tällaisessa on kysymys. Referoin Carlo Mattognon kirjasta Auschwitz: The Case for Sanity Vol. 2 sivuilta 607-612 lukua 17.9 Syytetyt Belsen-oikeudenkäynnissä.

Pääsyytetty Belsen-oikeudenkäynnissä oli entinen SS-Hauptsturmführer Josef Kramer, joka oli ollut Natzweiler-Struthofin keskitysleirin komendantti lokakuusta 1942 toukokuulle 1944 ja myöhemmin Auschwitz II-Birkenaun komentajana joulukuussa 1944 ja sitten Belsenin komendanttina. Birkenaun johtaja ensin kiisti kaasukammioiden olemassaolon Birkenaussa ja Natzweilerissa, mutta muutti kantaansa. Mattognon mukaan hänelle vain näytettiin valokuvaa väitetystä Natzweilerin kaasukammiosta eikä muuta todistetta voitu esittää. Hän päätti Mattognon mukaan “tunnustaa” vain, koska hän huomasi, että kaasukammioiden olemassaolo Natzweilerissa ja Birkenaussa oli muuttumaton ja laillinen dogmi, jonka Kramerin lakimieskin oli hyväksynyt ja kuvaillut seuraavilla sanoilla: ” Kaasukammio oli ja siitä ei ole mitään epäilyksiä”. Siten ainoa mahdollinen puolustusstrategia Kramerille oli hyväksyä dogmi, mutta kiistää oma suora vastuullisuutensa, kuten hän sitten teki.

Saman valinnan ja samoista syistä teki Hans Aumeier, entinen SS-Hauptsturmführer, joka oli siirretty Auschwitziin helmikuun 16 päivä 1942, jolloin hän oli Schutzlagerführer perusleirissä 15.8.1943 asti. Lokakuusta 1943 hän oli Viron Vaivaran keskitysleirin komentaja ja helmikuusta 1945 Norjan Mysenin keskitysleirin komentaja. Ensimmäisessä esityksessään Aumeier kiisti kaasukammiot Auschwitzissa, mutta kuukautta myöhemmin myönsi niiden olleen toiminnassa ja niissä surmatun juutalaisia. Mattognon mukaan Aumeier koki omalta osaltaan kaasukammio-dogmin voiman. Aluksi hän ei ymmärtänyt, mitä englantilaiset kuulustelijat häneltä oikeastaan halusivat eikä ymmärtänyt vastaavasti, mikä olisi hänen paras puolustusstrategiansa. Ensimmäisessä selvityksessään Oslossa 29.6.1945 hän kirjoitti: “Perusleirissä oli krematorio, jossa oli kaksi uunia. Ruumiit poltettiin siellä. Krematorion toiminnasta vastasi poliittinen osasto ja leirilääkäri. Minun aikanani 2-3 krematoriota rakennettiin parasta aikaa. En tiedä mitään mistään kaasukammioista eikä minun palvelusaikanani kaasutettu yhtään vankia. Kun lähdin, vankeja oli 54 000 Auschwitzissa, heidän joukossaan noin 15 000 naista ja lasta. Sairastuneet leiriläiset vietiin sairaalaan leirilääkärin laadukkaaseen hoitoon.” Pian kuitenkin Aumeier saatiin ymmärtämään. Hänelle annettiin kyselylomake ja häneltä vaadittiin selviä lukuja. Aumeier tajusi Mattognon mukaan, että “kaasutukset” olivat brittiläisille kuulustelijoille kiistämätön ja koskematon tosiasia ja hän joutui omaksumaan puolustuksellisemman strategian. Siten “raportissa vangin n:o 211, Sturmbannführer Aumeier, Hans, kuulusteluista” 10.8.1945 voimme lukea: “Kuulustelija on tyytyväinen suurimpaan osaan raportin materiaalista, koska se on yhdenmukainen faktaperäisen totuuden kanssa, mutta Aumeierin henkilökohtaiset reaktiot saattavat muuttua hieman, kun hänen asiansa ovat muuttuneet huonommiksi.” Mattogno toteaa, että kuulustelijoilla oli oma “totuutensa” Auschwitzista, jonka he vain poimivat tutkinnasta, joka johti Belsen-oikeudenkäyntiin.17.9.1945 ja joka Aumeierin oli vain hyväksyttävä, jotta he olisivat olleet tyytyväisiä. Toisaalta kun hän oli tietoinen, että hänen “kohtalonsa oli muuttunut huonommaksi”, hänestä tuli hyvin yhteistyöhaluinen. Hänen raporttinsa 25.7.1945 on nähtävä tässä valossa. Tuolloin hän puhui kaasutuksista ja myös hiljan tuomari Sehnin selvityksissä ensi kerran mainitsemista “bunkkereista”. (s. 640). Näiden bunkkereiden käytöstä ei ole mitään dokumentteja ja ne tuntuvat olevan vain pelkkää kuvitelmaa. Siksikään Aumeierin todistus ei ole uskottava, vaan se tuntuu brittikuulustelijoiden johdattelun tulokselta.

Yksi pääsyytetyistä Belsenissä oli myös SS-Untersturmführer Fritz Klein, joka oli toiminut leirilääkärinä Auschwitz I:sää ja II:ssa (Birkenau). Häneltä kysyttiin: Menitkö koskaan itse kaasukammioon. Hän vastasi, että kyllä, mutta silloin, kun sitä ei ollut käytetty. Aika outo kysymys ja myös vastaus. Hän myös “tunnusti”, koska se oli tarkoituksenmukaista. Tämä selittää monet epävarmuudet ja ristiriitaisuudet, jotka osoittavat, että hän ei tuntenut asioita ja että tunnustus ei ollut rehellinen. Mistään kaasutuksiin valinnoista hän kiisti tietävänsä. Hän puhui vain valinnoista sairaalassa, esim. malaria- ja scabies-tapauksista, jolloin potilaat siirrettiin muualle tai eristettiin suljetulle osastolle. Tämä voidaan todeta dokumenteista, joiden mukaan esim. malariapotilaita tuotiin Kleinin hoitoon ja esim. 275.1943 sekä Auschwitzin että Lublinin komendantit saivat telexin SS-Obersturmbannführeriltä Liebehenscheliltä (samaan aikaan SS-Brigadeführer Glücksin sijaisena), jossa sanotaan” KL Auschwitz siirtää välittömästi yksittäisellä kuljetuksella 800 malariapotilasta”. Neljännesraportti KL Auschwitz I:n lääkäriosastolta kertoo sirron syynä olleen horkkasääskistä vapaalle alueelle. Klein ei siis täysin hyväksynyt brittien väitteitä omalta osaltaan, kuten eivät muutkaan Vastaavalla tavalla Birkenaun naisleirin eräs johtajista Irma Grese kertoi: “Tiesin kaasukammiosta sen vuoksi, että siellä työskennelleet vangit kertoivat siitä minulle. Näin sen vain kaukaa. Elisabeth Volkenrath, toinen johtaja sanoi samaa ja sanoi, ettei tiennyt, minne “valintojen jälkeen” parakkiin 25 siirretyt myöhemmin vietiin. Entinen naisten leirin Schutzhaftlagerführer elokuusta 1943 ja pääleirin vastaavan toimen haltija toukokuusta 1944 lähtien SS-ObersturmführerFranz Hössler väitti, että “kaikki leirissä tiesivät kaasukammioista, mutta koskaan en osallistunut vankien valintaan sinne lähetettäväksi”. Hän väitti myös protestoineen Hössille kaasutuksia, mutta tämä olisi vain käskenyt miestä pitämään huolta omista asioistaan. Mattognon mukaan nämä kaikki epäuskottavat tarinat ovat ilmeistä valitun  puolustusstrategian tulosta eikä niiden varaan voida rakentaa historiallista totuutta.

Noniin. Tässä on hyviä case -esimerkkejä siitä, kuinka esim. Otto Ohlendorfin eriskummallinen kuulustelupöytäkirja on syntynyt. Myös siihen on vedottu nettikeskusteluissa tai sen osaan. Ohlednorff ei voinut kiistää Führerin ja Himmlerin juutalaisten tuhoamiskäskyä, mutta kiisti itse tuhonneensa juutalaisia ja sintejä rodun perusteella ja väitti yrittäneensä pikemminkin suojella heitä ja toimineensa täysin armeijan turvallisuus tavoitteena. Todellisuudessa tällaisista kuulustelupöytäkirjoista ei voi päätellä sitä, ovatko kaasutukset tai tuhokäskyt totta vaiko eivät. Pikemminkin kuulusteluihin perehtyminen herättää epäilyksiä. Ne ovat hyvin kummallisia ja tuntuvat olevan saadun uhkailemalla ja toisaalta palkintoja lupaamalla. Usein on käytetty voimakasta kidutusta, kuten esim. Rudolf Hössin kaltaisten toivottomien tapausten yhteydessä. Hössistä  kun selvästi luotiin erästä päävastuullisista (Mattogno esittää monta ihmeellistä ja epätotta asiaa hänen tunnustuksestaan ja hänenhän mukaansa Auschwitzin uhrejakin oli 3 miljoonaa, joista kaasutettuja 2,5 miljoonaa). On selvää, että sodanjälkeisissä kuulusteluissa ja oikeudenkäynneissä on pyritty voittajien totuuden pönkittämiseen eikä siten ole hyväksytty heidän keskeisten syytöstensä kiistämistä Kolmatta valtakuntaa kohtaan. Järjestään huomaamme syytettyjä manipuloidun lupauksilla lievemmästä tuomiosta, jopa vapautuksesta tai kuolemantuomion ym. välttämisestä. Syytetyille on tehty selväksi, että ainoa vaihtoehto on yrittää kiistää oma osuutensa rikoksiin. Toiset taas joutuivat myöntämään osuutensa, mutta ilmeisesti tällöin toinen vaihtoehto olisi ollut vielä tuhoisampi syytetyn kannalta. Kaikesta päätellen ei ole mikään ihme, että kukaan syytetty ei ole pyrkinyt kiistämään lopulta syytöksiä Kolmatta valtakuntaa vastaan. Useat tajusivat asian heti. Koska syytetyt ovat olleet julman voittajan armoilla, heiltä on pystytty puristamaan juuri se, mitä kultakin on haluttu. Usein on haluttu juuri toverien tai esimiesten ilmiantamista. Prosessit ovat täynnä syyn vierittämistä SS:lle, yleensä kuolleille tai jo muutenkin raskaita syytöksiä kohdanneille. Monet ilmiantoivat tovereita etenkin kidutuksen jälkeen. Usein on siis havaittu myös lieviä tuomioita ja vapauttamisia palkintoina sopivista tarinoista ym.

Kirjassa Lectures on holokaust on sivuilla 128-129 selvästi tuotu valtavirtahistorioitsijan Hans-Heinrich Wilhelmin suulla (1990 teos s. 408) : “Todistajien lausunnot eroavat melkoisesti. On paljon todistajia, jotka todistivat samoissa asioissa koko oikeudenkäyntien sarjan ajan. Heitä ei vain pakotettu muuttamaan lausuntojaan siten, että ne ovat ristiriidassa suoraan aiempien lausuntojensa kanssa, vaan myös kumoamaan ne täydellisesti ja muuttamaan muuksi. Tästä seuraa ongelmia lähteen luotettavuuden suhteen kriittiselle tarkastelijalle…” No tämä ei liity suoraan kuulusteluihin, mutta on hyvä lisä muistuttamassa, millaisesta toiminnasta on kysymys. Tuossa oli kyse tuhoamiskäskystä eli juutalaisten systemaattisen tuhoamisen aloittamisesta. Voisi kysyä, alkoiko se itärintamalla koskaan ainakaan Einsatz-ryhmien toimesta (mies on Einsatz-ekspertti). Sikäli liittyy, että Wilhelm sanoo muutosten kertovan “puhesääntöjen” eli yleisen käsityksen muutoksesta prosessien aikana. Tuonnempana kerrotaan, että esim. Maser sanoo todistajien ja kuulusteltujen antaneen lausuntonsa oikeudenkäynteihin ja kuulusteluissa voimakkaan painostuksen alaisena. Samassa kirjassa on myös todettu kuulustelupöytäkirjoja usein muokatun todistetusti siten, että tunteja tai päiviäkin kestäneistä kuulusteluista on hävitetty syytetylle edullisia kohtia ja muokattu sanamuotoja ym, niin todistajien kuin syytettyjenkin kuulusteluista. Ainakin silloin näin on selvästi havaittavissa olleen asiain laita, kun kuulustelupöytäkirja koostuu ihmeellisestä mongerruksesta ja vierasmaalaisia vaikutteita omaavista oudosita lauseista tai se kuulostaa äärivasemmistolaisen antifasistin palopuheelta, kuten joissain merkityksettömämpien tapausten yhteydessä on ilmennyt.

Vankien vastarintaliike ja tiedustelu

Dokumenttien perusteella erinäiset vankityöntekijöistä koostuneet komennuskunnat saivat liikkua Auschwitz-Birkenaun alueella melkoisen vapaasti tehtävissään. Mattogno luettelee lukuisat komennuskunnat työtehtävineen ja liikkumisineen. Lisäksi leirissä vieraili huomattava määrä siviilityöntekijöitä, etenkin puolalaisia ammattimiehiä. Hekin ovat liikkuneet leirissä suhteellisen vapaasti. Mattogno kysyykin, miksi joukkotuhontakeskuksessa olisi voitu sallia niin vapaa liikkuminen. Monet vangit myös vapautettiin, sillä he olivat olleet vain perinteisessä uudelleenkasvatukseen tähtäävässä vankeudessa tai olivat olleet rangaistusvankeja. Myös juutalaisvankeja vapautettiin pieniä määriä. Satoja vankeja pakeni leiriltä vuosien varrella. Kaikki tämä mahdollisti oikeiden tietojen salakuljettamisen leiriltä, jossa kaikkienvankiryhmien välinen vuorovaikutus oli synnyttänyt vankien joukkoon vastarintaliikkeen ja siihen kuului vankeja kaikista kansallisuusryhmistä. Puolan vastarintaliike on ylpeillyt sillä, miten hyvin se pystyi keräämään tietoja leiristä. Siten vuodesta 1942 on vastarintaliike ja siten myös liittoutuneiden sotilas- ja muu johto väistämättä omannut tarkat tiedot leiristä myös tätä kautta ilmakuvaamisen lisäksi. Siten perinteinen kuva erittäin salaisesta murhakeskuksesta ei oikeastaan voi Mattognon mukaan pitää paikkaansa. Tästä olisi tieoja tihkunut vain vähitellen. Kuuluisat paenneet vangit Rudolf Vrba ja Alfred Wetzler siten laativat vastarintaliikkeen kanssa raportin leiristä ja kokemuksistaan siellä 1944. Heidän kertomuksiaan käytettiin sitten myös liittoutuneiden sotapropagandassa mediassa syksystä 1944 alkaen. On ihmeellistä, että vaikka Vrba ja kumppanit kertoivat saaneensa oikeat pohjapiirustuksetkin krematoriosta kaasukammioineen käyttöönsä, niin miksi heidän keräämänsä tiedot eivät todellisuudessa vastaa yhtään oikeita tietoja krematorion uuneista tai rakennuksesta. Heidän kuvauksensa krematorioiden kapasiteetista on virheellinen, sillä niiden toiminnasta on tekniset tiedot ja patentit olemassa. Esim. yhteen uuniin on patentissa tarkoitettu vain yksi ruumis kerrallaan ja jo kahden krematoiminen aiheutti polttoainemäärän ja krematoimisajan lisääntymisen kaksinkertaisiksi lähes. Siten Vrban ja kumppaneiden muutkin tiedot ovat epäuskottavia. Tämän kaikilta osin hyvin mielikuvituksellisen ja epätoden selvityksen ympärille on kuitenkin rakennettu sodan jälkeen laadittu kuva holokaustista ja Auschitzista, sillä tunnetut todistajat Tauber ym. ovat kertoneet samanlaisia mielikuvituksellisia tarinoita esim. krematorioista ja niiden rakenteesta ym. Tunnustuksista pidetään pitkälle kiinni ortodoksisimpien tutkijoiden taholla (Esim. van Pelt), vaikka ne tuntuvat olevan tilattuja palvelemaan aikaisempaa 4 miljoonan Auschwitz-uhrin määrää, kun nykykäsitys on vain useimmilla n. 1,5 miljoonaa tai yli miljoona. Ilmeisesti ei voida myöntää valheellisuutta. On selvää, että todelliset tiedot leiristä, krematorioista ym. olivat erittäin tarkasti selvillä sekä tuleville voittajille ja vastarintaliikkeelle jo sodan aikana. Sodan kuluessa vastarintaliike pystyi lähettämään leiristä suoraa radiolähetystä. Siten em. vankien selvitys ja sodanjälkeiset propagandatarinat ovat tietoista valehtelua voittajien puolelta.

Jo aiemmin olen todennut, että juuri tämä Vrban tarina Morgenthaun kautta levitettynä ja yleensä Morgenthaun ja Ehrenburgin ym. vastaaminen tietojen keruusta saavat epäilemään monta voittajien esittämää tarinaa. Sodanjälkeinen käsitys asioista on ollut virallistenkin nykykäsitysten mukaan propagandistinen ja epätosi monelta osin. Kaikki oikeat asiat on korvattu huomattavalla liioittelulla ja lisäilty myös kenties monta vetävää ja vaikuttavaa tarinaa. Tiukka revisionisti Mattogno epäilee tietysti kaikkea perusteitaan myöten. On tietysti epäuskottavaa, jos näiden vankien tarinassa on niinpaljon valhetta. Herää kysymys, onko mikään muukaan totta ja erinäisissä aiheissa edes totuuden jyvää pohjalla. Itselleni on vaikeaa uskoa ihmisten tappamiseen kaasuttamalla eli kaasukammioihin. Salailun vähäisyys (Luin esim.  juuri kirjasta Grosse Wendig 4, kuinka Birkenaussa pelattiin jalkapalloa krematorioiden välissä ja yksi joukkue oli juutalaisten vankien ja kapojen joukkue. Faurisson paikansi jo 80-luvulla kirjaimet SP Sportplatziksi tuolla kohtaa piirustuksista) ja toisaalta tiedustelutietoihin reagoimisen puutteellisuus ovat hyviä argumentteja (eräässä brittiraportissa pidetään kaasutusväitteitä epäuskottavina. Varmasti tiedustelulla on ollut luotettavammatkin kanavat). Leirissä vieraili myös huomattavia SS-upseereita keskustelemassa leirin kehittämisestä ja väestönsiirroista. Myös SS-henkilökunnan omaisia liikkui huomattavasti leirissä, vaikka heillä ei ollutkaan lupaa liikkua joka puolella. Em. ammattiasioissa tapahtuneet vierailut ja neuvottelut eivät toisaalta käsittele lainkaan tuhoamispolitiikkaa ja Mattognon mukaan ei vaikuta siltä, että siitä oltaisiin puhuttu edes millään koodikielellä. Em. Vrba ja Arnold Friedman ovat ainoat kaasutuksista ja kaasukammioista kertoneet todistajat, joita on koskaan voitu ristikuulustella jossain oikeudenkäynnissä. Tämä tapahtui vasta 1985 Zündel-oikeudenkäynnissä. Robert Faurisson sai Vrban lopulta myöntämään, että oli kirjoittanut raporttiinsa vain huhupuheita ja käyttänyt “runollista vapautta” eikä ollut nähnyt koskaan kaasukammiota. Kuuluisassa Claude Lanzmannin Shoah-dokumentissa Vrba esiintyy myös. Lectures on holocaust-kirjassa kerrotaan tämä ristikuulustelujuttu ja myös ruotsalaisen professori Georg Kleinin kirjassaan Pietã kertomasta keskustelustaan Vrban kanssa 1987. Kirja ilmestyi 1989 ja sivulla 141 Klein kertoo Vrban kertoneen, että filmillä Shoah Vrba esittää hänelle kirjoitetun tekstin eli hän ei muistele itse, vaan on oikeasti näyttelijä, joka esittää vuorosanansa käsikirjoituksesta. Georg Klein sanoo hämmentyneensä niin, että ei kysynyt enempää. Hän kertoo, ettei koskaan unohda Vrban ivallista hymyä. Shoahiin liittyy yksi kiinnostava tieto myös (ja varmaan monta muutakin, jos aiheeseen tutustuisi): tekijät väittivät filmillä kuvattujen SS-miesten tulleen salaa kuvatuiksi, vaikka he eivät olisi muka sitä halunneet. Kuitenkin he katsovat selvästi kameraan ja 80-luvulla Lanzmann myönsi maksaneensa jokaiselle suuren rahapalkinnon esiintymisestä. 

Krematoriot ja uhrimäärä

Mattogno on perehtynyt todella syvällisesti ja laajasti krematorioiden toimintaan ja tekniikkaan sekä alan kehitykseen ennen sotaa. Hänen mukaansa krematorioiden kapasiteetti ei olisi riittänyt muuhun kuin kuolinkirjojen perusteella arvioidun (esim. vuosi 1944 puuttuu kirjoista) uhrimäärän krematoimiseen (100 000- 130 000) ja siten valtaosa Auschwitzissä ja Birkenaussa kuollesta holokaustiuhreista olisi kuollut tauteihin, kuten kuolinkirjat ilmoittavat. Löytyneistä siirtodokumenteista esim. Lubliniin ym. Mattogno päättelee, että Birkenau oli siirtoleiri, kuten monissa dokumenteissa on selitetty. Sinne tuotiin itään edelleen siirrettäviä vankeja karanteeniin ja sieltä heitä jaettiin eteenpäin eri leireille tai idän keskitysleireille / gettoihin. Esim. yhden Mattognon esittämän dokumentin mukaan Slovakian juutalaislapsia olisi viety kolmeen eri leiriin idässä eräästä lähetyksestä 1942. Siten siis rekisteröimättömiä vankeja ei olisi murhattu, vaan todennäköisesti siis Matttognon mukaan viety eteenpäin, kun taas rekisteröidyt vangit tekivät töitä jättiläismäisen leiriryppään eri leireissä, joiden suuruus vastasi krematorioiden määrää ja kapasiteettia. Tietysti Birkenaussakin kuoli vankeja väkisin ja siellä oli myös työparakkeja ja laaja sotavankileiri. Mattognolta ilmestyy pian järeä teos Saksan keskitysleirien krematorioista. Samoin häneltä ilmestyy myös pian kirja sairaanhoidosta Auschwitz-Birkenaussa ym. Lukuisista ilmakuvista Mattogno päättelee, että mitään ruumiiden ulkopolttamisia ei ole suoritettu. Savuista päätellen myöskään kaikki krematoriot eivät ole olleet toiminnassa 20 tuntia päivässä eivätkä kaikki krematoriot edes yhtä aikaa toiminnassa. Mattogno ei usko miljoonaan uhriin, vaan väittää heidän kuolleen (?) vasta seuraavissa leireissä tai getoissa, jonne väki olisi lähetetty Birkenausta. Krematorioiden laskennallinen polttoainemäärä leiriin tilatuista polttoainemääristä ja puusta kertoo Mattognon mukaan siitä, että niillä ei olisi voitu polttaa kuin korkeintaan 164 000 ruumista. Hän kritisoi voimakkaasti esim. van Peltin ja Zimermannin käsityksiä 4-5 ruumiin polttamisesta kerralla ja että yksi ruumis olisi muka voitu krematoida 3,5 kg:llä koksia jatkuvan krematoinnin aikana ja lyhyessä ajassa 15-20 minuutissa. Hän perustelee asiaa Gusenissa ennen sotaa ja sodan aikaan suoritetuilla polttamisilla sekä polttamistiedoilla Theresienstadtin leiriltä ja vastaavien tai tehokkaampien krematorioiden havaitusta kulutuksesta sekä ominaisuuksista. Mattogno on tullut siihen tulokseen, että useammankin uunin krematorioissa ruumiita krematoitiin lähes tunnin tai 40 minuuttia yhtäkin ruumista kerrallaan ja että koksia kului melko varmasti 20 kg vähintään ja ainakin 15 kg. Lisäksi uuneja täytyi esilämmittää ja huoltaa vähintään 4 h päivässä. KGB:n kuulusteluissa muuten Topfin pääinsinööri Kurt Prüfer, Birkenaun krematorioiden suunnittelija ja rakentaja sanoi 1946: “Raportoin Sanderille, että olin läsnä uunien testaamisessa Auschwitzin krematorioissa ja totesin, että ne eivät kykene selviämään sellaisesta ruumismäärästä, sillä niiden suorituskyky ei ollut tarpeeksi suuri. Esimerkiksi kerroin Sanderille, että kaksi ruumista oli asetettu yhteen uuniin vain yhden sijasta ja krematorion uunit eivät kestänee rasitusta, koska niin paljon oli krematoitava” (tämä esimerkki on J Grafilta 2002 ja kirjasta Lectures on holocaust. Mattognollakin on lukuisia dokumentteja ja asia on aivan selvä. Mattogno kertoo vuorokauden kuluttua tapahtuneesta katastrofista ja myös muista epäkuntoisuuskausista tarkkaan. Krematorioista jauhetaan sivukaupalla, kun taas Van Pelt ja Pressac eivät Mattognon mukaan tunnu ymmärtävän juuri mitään aiheesta ja krematoinnista ennen sotia ja sen aikana.) Uunit asennettiin juuri pahimman epidemian ja kuolleisuuden aikana ja saman tien suunniteltiin uuden uunisarjan tilaamista. Kun epidemiat tyrehtyivät ja kuolleisuus pieneni, lisää uuneja ei tilattu (niistäå oli suunniteltu todellisia massapolttovälineitä suurempine uuneineen).  

Krematorioita selvästi rakennettiin sitä mukaa, kun tarvetta tuli. Kun leirissä puhkesi tauteja ja kuolleita tuli äkkiä lisää, piti rakentaa uusia kermatorioita. Niitä rakennettiin myös leirin laajennussuunnitelmien vuoksi samaan aikaan. Kapasiteetti siis vastasi leirin kokoa. Kaikkia ei tarvinnut koko ajan käyttää, vaan juuri tautiepidemioiden huippujen aikaan kapasiteetti riitti juuri sopivasti täydellä kapasiteetilla. Vaikka 1944 kuolinkirjat puuttuvat, niin 1943 oli epidemioiden kannalta paljon synkempi, joten kuolleita ei ole ehkä ole tullut samaan tahtiin kuin 1942 ja 1943 alkupuolella. Puutteessa ja huonossa hygieniassa levinneisiin tauteihin kuoleminen rasistisen ideologian perusteella siirretyksi tulleena on myös murha. Mattogno lähtee kuitenkin siitä, että murhat eivät ole tapahtuneet perinteisen käsityksen muakisella tavalla, vaan tavallaan ihmiset olisivat kuolleet luonnollisiin syihin. Tilastojen mukaan kurinpidollisista syistä on merkitty yli sata ihmistä teloitetuksi. Ruumiilliset rangaistukset olivat jokseenkin harvinaisia. Kokonaisen kansanosan poissiirtokin eli vaikutuksen lopettaminen jossain ja kulttuurin estäminen on tietysti määritelmien mukaan kansanmurha. Lisäksi kuolleita huonoissa oloissa oli erittäin paljon muualla eikä perinteisten käsitysten mukaisia murhiakaan voida sulkea pois mielestäni itäalueilta, sillä esim. Lectures on Holocaust -nimisen teoksen mukaan itään siirrettyjen juutalaisten kohtalo on suureksi osaksi selvittämättä. Revisionistien mukaan Birkenau, Treblinka, Belzec ja Sobibor olisivat kuitenkin olleet siirto- ja karanteenileirejä eivätkä ns. tuhoamisleirejä, kuten vallitseva käsitys ajattelee.

(Lisäys: David Duke esittää kirjassaan Jewish Supermacism, että länsimaat purkivat myös Auschwitzin viestit, jotka se lähetti ylemmille instansseille päivittäin kuolleista kuolinsyineen ja teloitetuista tms. Nämä enigman murruttua käännetyt sanomat vastaavat täysin kuolinkirjoja (ja muita dokumentteja, siirrot muualle?). Niissä ei puhuta mistään murhista ja siis osaltaan nekin tukevat muuta dokumentaatiota ja siis enintään n. sadan tuhannen uhrin määrää. Mistään kaasutuksista ei myöskään puhuta mitään.)

Zyklon B

Auschwitziin ja Birkenauhun tilattu Zyklon B:n määrä on tiedossa. Pressacin mukaan 98 % siitä meni vaatteiden ja rakennusten kaasutukseen eli desinfiointiin (täidentorjuntaan) (David Duken kirjassa Jewish Supermacism on selvennystä vielä sillä tavalla, että Pressacin omat taulukot antavat ymmärtää, että niillä leireillä, joita ei pidetä tuhoamisleireinä, Zyklon B:n kulutus oli leirien kokoon nähden samassa suhteessa kuin Auschwitz-Birkenaun leirin. Siten myös Auschwitzissa pääosa Zyklon B:stä on pakosta kulunut vaatteiden desindiointiin, joten Pressacilla on hyvät perusteet arviolleen. Tietysti on paljon todennäköisempää, että oikea luku on 100 %). Van Pelt katsoo, että desinfiointiin olisi kulunut vähemmän ja ihmisten murhaamiseen olisi jäänyt n. 13 – 15 % Zyklon B:stä. Valitettavasti kaikki dokumentit käytöstä puuttuvat, joten Pressac ja Van Pelt eivät pysty perustelemaan arvioitaan. Mattogno tekee kyllä joitain laskelmia, muta ei ota kantaa kulutukseen. Useat revisionistit ovat aiemmin esittäneet, että desinfiointi olisi ollut niin kattavaa, että ihmiskaasutuksiin ei ainetta olisi millään riittänyt. Mattogno esittää kuitenkin revisionistien kantaa tukevaa dokumentaatiota vuoden 1943 kaasutuksista, jolloin siis koko leiri desinfioitiin kahteen kertaan taistelussa epidemioita vastaan tiiviin vaatteiden ym. desinfioinnin lisäksi. Yhden dokumentin mukaan täitä ei olisi saatu hengiltä ensimmäisen desinfioinnin aikana, koska kaasua ei ollut tarpeeksi. Tämä olisi yksi merkki mahdollisesti kaiken Zyklon B:n käyttämisestä pelkästään desinfiointiin.

Van Pelt lähtee siitä, että 13 % kaasulla olisi voitu murhata jopa 20 miljoonaa ihmistä. Kaasua olisi käytetty pieniä pitoisuuksia eikä USA:n teloituksiin käytettyä määrää, jolloin teloitettava kuolee jo yhden henkäisyn jälkeen.  murhatut olisivat kuolleet 30 minuutissa Tällöin ei olisi tarvittu myöskään niin tehokkaita tuuletusjärjestelmiä. Revisionistit ovat huomauttaneet, että väitetyissä kaasukammioissa tuuletusjärjestelmät vastaavat ruumishuoneiden tuuletusjärjestelmiä. On kuitenkin muistettava, että Höss kuuluisassa tunnustuksessaan puhui paljon lyhyemmistä kaasutusajoista, muutamasta minuutista 10 minuuttiin. Samoin moni muu avaintodistajista. Hössin tunnustusten eräs ihmeellisyys on se, että hän itse olisi muka keksinyt teloitustavan eli Zyklon B:n ja “suorittanut saamansa tehtävän” sillä. Kaasutuksista muka kaikki tiesivät leireillä ja silti vasta sodan jälkeen alettiin syyttää kaasutuksista Zyklon B:llä. Tätä ennen puhuttiin höyrystä, häkäkaasusta ja sähkön avulla tapahtuvista murhista myös ja sodan jälkeeen Treblinkan ja muutaman muun leirin osalta irttäydyttiin kiinni diesel-pakokaasulla tapahtuvaan murhaamiseen ja siitä on sitten jouduttu pitämään kiinni. Näin vaikka sodan jälkeen on väitetty ensimmäisen kaasutuksen tapahtuneen jo 1941 (tai ajankohtakin vaihtelee) ja 1941-43 satoja tuhansia juutalaisia kaasutetun epämääräisissä “bunkkeriessa”, joista ei oikein ole todisteita (entiset maalaistalot). Silminnäkijätodistuksia riitti sodan jälkeen, mutta tietoa olisi pitänyt olla jo aikaisemmin.Vasta sodan lopulla yleensä alettiin puhua Zyklon B:stä. Koko idea tuntuu saadun vaatedesinfioinneista ja kaiken kaikkiaan tähän kaasuasiaan ja Zyklon B:n käyttöön murha-aseena on vaikea uskoa.  Diesel-kaasu ainakin revisionistien selvitysten mukaan ei edes soveltuisi murhaamiseen eli kaasutukset eivät onnistuisi ainakaan kuvatulla tavalla.

Usein krematorioiden yhteydessä on ruumishuone eri keskitysleireissä ja siksi olisi outoa, että Birkenaun ja Auschwitzin krematorioissa ruumishuoneiksi merkityt tilat olisivat olleet kaasukammioita. Mattogno esittää esim. Laurion blogista tutun dokumentin, jossa vastustetaan ruumiille eri alaosastoille rakennettavia uusia ruumishuoneita ja ohjeistetaan ruumiit kärrättäviksi krematorioiden ruumishuoneisiin (Leichenkeller I ja II, Leichenhalle ym) aamulla ja illalla (1944). Uusia ruumishuoneita oli vaadittu rottien ym. ruumiisiin kohdistuneiden hyökkäysten vuoksi. On ihmeellistä, jos aamuin ja illoin ruumiiden varastointiin käytettävä tila olisi toiminut myös kaasukammiona, mutta kenties niitä voitaisiin käyttää ajoittain. Van Pelt on kirjoissaan ihmetellyt juuri sitä, miksi krematorioita on niin paljon, mutta ruumishuoneita ei ole yhtään, vaikka siis kaikki kaasukammioiksi väitetyt tilat on merkitty ruumishuoneiksi. Van Peltin mukaan juuri se, että ruumishuoneita ei ole, mutta 12 kaasukammiota löytyy ja monta krematoriota, on merkki siitä, että Auschwitz-Birkenau on ollut suuri kuolemantehdas, joka on keskittynyt huomattavien ihmismäärien murhaamiseen kaasuttamalla ja sitten ruumiit krematoimalla. Minusta tässä taas on yksi esimerkki aihetodisteesta, että ruumishuoneet olisivatkin ihan oikeita ruumishuoneita, kuten useat dokumentit niiden käytöstä sanovat niin suunnittelun kuin käytönkin osalta. Kaasukammioilta ne eivät kyllä Mattognon esitysten perusteella vaikuta. Rudolfin ja Leuchterin tutkimusten mukaan ruumishuoneiden seinissä ei ole preussinsinistä Zyklon B:n käytön jäljiltä kuten desinfiointihuoneissa ja jäämiä käytöstä on keskimäärin tuhat kertaa vähemmän eli muutaman desinfioinnin verran, kun taas desinfiointihuoneiden jäämät vastaavat tiivistä Zyklon B:n käyttöä. Rakenteiden laadun perusteella jäämiä tulisi olla eli Van Peltin laimean kaasutuksen teoria ei täsmää. Ainahan voidaan tietysti väittää, että menetelmät eivät ehkä ole 100 % varmoja tässä suhteessa. Huonolta näyttää kyllä.

Van Pelt ym.

Tässä on vain muutama tiivis esitys kirjan Auschwitz-The Case for Sanity sisällöstä. Se on mielenkiiintoinen lukuelämys. 700 sivua kokoaa Carlo Mattognon uusimmat selvitykset mukaan ja hän vastaa Van Peltille ja muille vastustajille argumentteihin, joita on esitetty viime aikoina. Myös vanhoihin. Carlo mattogno on Germar Rudolfin mukaan (kirjassa Lectures on holocaust) pätevn revisionisti, joka on tutustunut todella syvällisesti esim. Moskovassa sijaitsevaan Auschwitz-Birkenaun leirihallinnon arkistoon. Ilmeisesti osa tuhansista dokumenteista puuttuu, vaikka venäläiset saivat arkiston täydellisenä haltuunsa. Rudolfin mukaan on ihmeellistä, että vain revisionistit ovat lähinnä käyneet arkistossa. Hänen mukaansa tämä osoittaisi, että ortodoksisen näkemyksen edustajat olisivat kiinnostuneita lähinnä myyttien vaalimisesta eivätkä totuudesta (hieman suomalaisten suomettuneiden tutkijoiden ja poliitikkojen tapaan). Mattogno antaa tylyn arvion Van Peltistä etenkin, mutta myös muista perinteisten näkemysten edustajista. Van Pelt on hänen mukaansa arrogantti ja ignoroiva suhteessa revisionisteihin. Hän ei siis halua keskustella ja hän on julistanutkin, ettei alennu keskusteluun ja väittelyyn revisionistien kanssa. Hänen kirjoissaan ei ole vastattu Mattognon esityksiin, vaan pyöritetty vain vanhoja väitteitä. Myöskään työtoverit ja asiantuntijat, joita Van Pelt käyttää (Zimmermann) eivät enää ole Mattognon mukaan vastanneet hänen selvityksiinsä, vaikka he vielä 10 vuotta sitten olisivat näin yrittäneet tehdä. Alussa heti Mattogno tyrmää Dawidowskilta alun perin peräisin olleen listan ns. “kriminaalijäljistä”, jonka Pressac on täydentänyt ja johon Van Pelt ei juuri ole tuonut lisää yhtään. Minusta herrat ovat esittäeet kyllä niin järjettömiltä tuntuvia väitteitä esim. näistä kriminaalijäljistä, että se ei houkutteel kyllä lukemaan herrojen kirjoja, vaikka vastapuoleen tulisi aina perehtyä. Matogno keskittyy myöhemmin nujertamaan Van Peltin kirjojen tutkimustulokset eli “todisteiden konvergenssin”. Van Pelt tuntuu rakentavan dellä mainittuihin keskeisiin sodan jälkeisiin silminnäkijätodistuksiin sekä yleensä lähinnä silminnäkijätodistuksiin. Mattognon mukaan ne eivät vahvista toisiaan, vaan hän osoittaa niiden olevan erittäin ristiriitaisia, joista siis Van Pelt olisi poiminut valikoiden konvergenssinsä. Se on Mattognon mukaan Van Peltin päässä, sillä vaikka todistajat ovat tehneet yhteistyötä keskenää usein ja sitten heidän todistuksiaan on selvästi ohjattu voittajien taholta, niin todistuket on laadittu niin huonosti, etteivät ne ole yhdenmukaiset kuin liian vähän. Lisäksi ne ovat ristiriidassa selkeiden tosiasioiden ja dokumenttien kanssa. Van Pelt ei luovu mielikuvituksellisimmistakaan todistuksista, vaan poimii niistä mieleisensä kohdat. Minustakin holokaustin ongelma virallisen ja vakiintuneen käsityksen kohdalla on se, että silminnäkijöiden todistuksia ja kiduttamalla ym. painostuksella saatuja tunnustuksia ei tarpeeksi usein voida kyseenalaistaa. Revisionismiin päin vanhoilla päivillään hieman kääntynyt valtavirtahistorioitsija WernerMaser on esim. kirjassaan 2004 sanonut tämän suoraan. Hänen mukaansa sekä todistajat että syytetyt ovat laverrelleet valheita painostuksen alaisina. Oikeastaan lukuisat historioitsijat sanovat enemmän tai vähemmän suoraan tämän asian. Myös jopa Van Pelt vuoden 2009 lausunnossa myöntää kyllä monien silminnäkijätodistusten heikkouden, mutta siitä huolimatta ja huolimatta lausunnoista juuri ketään ei uskalleta julkisesti epäillä.

Auschwitz-prosessi ja Richard Baerin murha, Otto Hoppen tapaus

January 6, 2011

Lähde: Rolf Kosiek teoksessa Der Grosse Wendig 3, ss 533-537

Auschwitz-oikeudenkäynti eli Auschwitz-prosessi, joka alkoi 1963, on käännekohta saksalaisen “menneisyydenhallinnan” historiassa. Media on myös ulkomailla alkanut tuolloin uusien keskitysleirikuvausten tulvan eli jatkuvan saksalaisvastaisen propagandan pyörittämisen, jota jatkui vuosikausia. Pääkäsittely kesti 20.12.1963-20.8.1965 ja käsitti 183 istuntopäivää, jolloin kuultiin 382 todistajaa ja kymmentä asiantuntijaa. 17 20:stä syytetystä sai pitkät vankeustuomiot ja kolme vapautettiin syytteistä. Prosessista on kirjoittanut median ja hovihistorioitsijoiden ym. kuvauksista poikkeavan näkökulman omaavan teoksen prosessiin osallistunut puolustusasianajaja Hans Laternser (Die andere Seite im Auschwitz-Prozess, 1963/1965, painettu Stuttgartissa 1966), joka on tässä artikkelissa Kosiekin lähde. Laternserin mukaan prosessi oli ainutlaatuinen saksalaisessa oikeushistoriassa. Se oli myös alku vastaavien oikeusprosessien sarjalle, kuten Düsseldorfin Majdanek-prosessi 1975-1981, joka oli niistä pisin. Mediassa ja julkisuudessa oikeudenkäynti esitettiin oikeudenmukaisena ja oikeusvaltion periaatteita kunnioittavana. Tämä on kuitenkin 100 % valhetta. Totuus on se, että kyseessä oli poliittinen näytösoikeudenkäynti, joka kuten liittoutuneiden aiemmin järjestämät sotarikosoikeudenkäynnit rikkoi räikeästi kaikkia oikeusnormeja yksinkertaisimmista ja perustavanlaatuisimmista alkaen. Laternser oli riippumaton eikä oikeus ollut häntä asettanut. Hän luettelee lukuisia rikkomuksia oikeudenkäynnin menettelyssä.

Puolustuksen toimintaa rajoitettiin hyvin paljon. Jo järjestelyt tehtiin puolustuksen kannalta epäedullisesti. Puolustusasianajaja ei edes nähnyt kaikkia tuomareita ensimmäisessä oikeudenkäynnissä ja pystyi kuulemaan heitä vain vaivoin. Todistajat olivat häneen selin. Ensin ei puolustusasianajajalla ollut mikrofonia ja myöhemminkin harvoin. Hän ei ilman mikrofonia kuullut kollegoitaan. Näistä asioista tehtyjä valituksia ei kirjattu pöytäkirjaan. Koska oikeusprosessi alkoi joulukuussa, tuomari vaihdettiin pian ja ilmeisesti juuri haluttiin vaihtaa laillisessa järjestyksessä asetettu tuomari. Puolustusasianajaja valitti ensimmäisen käsittelyn yhteydessä myös siitä, että 6 hengen valamiehistössä oli neljä naista. Tämä ei ollut hänen mukaansa sattuma, sillä ilmeisesti ajateltiin esille tuotavilla kauhutarinoilla ym. vaikuttaa valamiesten tunteisiin ja naisten kohdalla otaksuttiin onnistuttavan tässä paremmin.

Alusta lähtien prosessien johtajat esiintyivät puolueellisesti. He suhtautuivat erittäin aggressiivisesti ja vihamielisesti puolustukseen ja sen todistajiin. Laternserin mukaan missään oikeudenkäynnissä, ei edes Nürnbergin kansainvälisessä sotaoikeudessa ei ole ollut niin kireä ilmapiiri kuin Auschwitz-oikeudenkäynneissä. Tuomarit eivät puuttuneet kuulijoiden ivahuutoihin ja nauruun puolustuksen ja sen todistajien puhuessa. Ulkomaalaisten syyttäjän todistajien suhteen tultiin pitkälle vastaan, kun taas saksalaisia puolustuksen todistajia kohdeltiin huonosti. Ulkoaliset todistajat saivat solvata vapaasti syytettyjä. Valtion viranomaiset eivät koskaan esittäneet kysymyksiä, jotka olisivat saattaneet johtaa syytetyn kannalta parempaan tulokseen tai vaikutelmaan. Lähtökohtaisesti heidän mukaansa ulkomaalaiset puhuivat aina totta ja taas saksalaisten SS:n jäsenten todistukset eivät olleet heidän mielestään lainkaan uskottavia.

Kun tuli ilmi, että jokin syyttäjän todistaja oli selvästi valehdellut ja tehnyt väärän valan, ei tämä johtanut mihinkään seuraamuksiin väärintekijää kohtaan. Saksalaisen todistajan kohdalla jo pelkkä epäilys johti pidätykseen. Puolustuksen vaadittua selviä valehtelijoita antamaan valaehtoisen tunnustuksen, ei tällaisilta todistajilta vaadittu valaa, joten heitä ei voitu asettaa edesvastuuseen valheistaan.

Puolustus ei saanut kuulla puolustukselle tärkeitä ääninauhoja ilman mitään perusteita kielloille.

Itäsaksalainen syyttäjä ilmestyi paikalle, vaikka häneltä oli evätty pääsy Länsi-Berliiniin liittoutuneiden toimesta eikä hän ollut virallisesti oikeuden jäsen. Hänen toimintansa oikeudessa hyväksyttiin silti ja oikeus antoi hänelle neuvoja siihen, kuinka hänen osallistumisensa hyväksyttäisiin. Hänen toimintansa oli lähinnä Saksan liittotasavallan vastaisen propagandan esille tuomista.

Ainakin yksi tapaus tuli ilmi, jossa oikeuden asettama puolustaja oli houkutellut syytetyn myöntämään nähneensä yhden vankien teloituksen luvaten, että syytetty on tämän palveluksen vuoksi edullisemmassa asemassa. Vaikka syytetty ei kertomansa mukaan ollut osallistunut tähän keksittyyn ampumiseen, hän sai tuomion avunannosta murhaan juuri tämän tunnustuksen perusteella ja julkisuudessa valhetta esiteltiin todistettuna rikoksena.

Oikeudenkäynneissä esitettiin paljon materiaalia, joka ei liittynyt mitenkään syytettyihin ja jotka eivät sitten esiintyneet perusteluissa tuomioille ym. Kyse oli materiaalista, joka esitti kansallissosialistisen hallinnon äärimmäisen epäedullisessa valossa eli kauhupropagandaa keskitysleirien perustamisesta ja niiden toiminnasta kautta aikojen ja Kolmannen valtakunnan juutalaispolitiikasta ja juutalaisvainoista ym. Asiantuntijoiden yksi tärkeimmistä tehtävistä oli esittää suuri määrä tällaista materiaalia, jolla oli ratkaiseva vaikutus oikeussalin ilmapiiriin ja jotka täyttivät median kuvaukset oikeusprosessista. Oikeudenkäynnin oli kuitenkin luovuttava yhdestä asiantuntijasta, jonka osoitettiin esittäneen selvän valheen (minä: mahtaa olla ollut törkeä tapaus, kun on käynyt näin jopa Länsi-Saksassa. Lienee valehdellut vääristä asioista tai jotenkin väärällä tyylillä). 18.11.1964 avattiin Frankfurtissa ns. Auschwitz-näyttely, jonka oli selvästi määrä kesken oikeusprosessin tehdä vaikutus todistajiin Hesseniläinen valtion lakimies Fritz Bauer oli pääasiassa idean takana, vaikka hän oli tuomioistuimen jäsen ja siten ei olisi saanut sekaantua tällä tavalla asioihin. Kaikki vastalauseet hylättiin oikeusministeriön taholta. Laternserin mukaan normaalit säännöt eivät päteneet tämän oikeudenkäynnin kohdalla missään asiassa.

Useimmat todistajista tulivat itäblokin maista, kolmannes heistä Puolasta. Viimeksi mainitut joutuivat olemaan ennen Frankfurtiin saapumista varsovassa päiväkausia. Siellä heille jaettiin informaatioesite Auschwitzista ja heitä “valmistettiin ja informoitiin” muilla tavoin. Erityisesti heille opetettiin syytettyjen asema ja tiedot sekä kerrottiin kaikki syytettyjä vastaan esitetyt väitteet heidän rikoksistaan ja milloin ne olisi tehty ym. Kaikkea tätä he eivät olisi mitenkään voineet muuten tietääkään. Silti kaikki heidän lausumansa oikeudessa otettiin todesta eikä vastalauseita käsitelty. Sivuilla 106-110 hän esittää monta esimerkkiä. Ja siis kuten edellä on kerrottu, todistettujen valheiden ja väärien valojen jälkeen todistajat saivat matkustaa maasta pois ilman minkäänlaisia jälkiseurauksia.

Esitykset tapahtumista, jotka todistajat myönsivät perustuvan vain heidän kuulemiinsa kertomuksiin eli kuulopuheisiin, hyväksyttiin ja niitä arvostettiin.

Kovista vastalauseista huolimatta todistajat saivat täyden korvauksen matkoistaan, useimmiten jopa ylenpalttiset korvaukset, jotka suotuisat valuuttakurssimuutokset vielä nostivat. Yksittäiset todistajat saattoivat voittaa tällä tavoin tuhansia D-markkoja. Saksan liittotasavalta maksoi myös heidän oleskelunsa Varsovassa ennen ja jälkeen oikeudenkäynnin (eli heidän käsittelynsä, jonka avulla he voisivat esittää saksalaisvastaista propagandaa ja vastaavan ihmiskunnan vastaisen valehtelun nojalla saada syyttömiä ihmisiä vankilaan). Saksan oikeuslaitoksen kassaa verotettiin kovasti ja myös ilmiselvästi asiaan liittyi huomattavia petoksia. Puolustuksen osoitettua selvästi saksalaisten veronmaksajien tappioksi tehtyjä väärinkäytöksiä niitä vastaan ei ryhdytty toimenpiteisiin ja rahastus jatkui sekä petoksia tehtiin edelleen.

Monia, historiantutkimuksenkin kannalta tärkeitä esityksiä puolustuksen taholta ei oikeus hyväksynyt. Esim. Laternser olisi halunnut kysyä erinäisiltä asiaan liittyviltä järjestöiltä, kuinka monta juutalaista vankia oli selvinnyt hengissä Auschwitzista. Nykyisin virheelliseksi todistettua 4 miljoonan kaasutetun uhrin määrää pidettiin oikeudenkäynnissä faktana. Lukua siteerattiin kauan oikeudenkäynnin jälkeen ja julkisuudessa sitä on esitetty tähän päivään saakka.

Rikosoikeudellisessa oikeudenkäynnissä on kysymys syytetyn henkilökohtaisesta syyllisyydestä. Tämän oikeudenkäynnin monien osallisten mielestä sen tärkein tavoite oli vaikuttaa yleisöön (minä: = aivopestä kansoja ja etenkin saksalaisia), kasvattaa nuorisoa (=harhaanjohtaa) ja estää vastaavaa tapahtumasta tulevaisuudessa (=Saksan pyrkimystä pois maailmaneliitin orjuudesta vapaaksi ja riippumattomaksi valtioksi). Siten oli kysymys poliittisesta oikeudenkäynnistä, jonka jalkoihin oikeusvaltio jäi. Auschwitz-oikeudenkäynti olivat puhdas näytösoikeudenkäynti, jonka tarkoitus oli uudelleen kasvattaa eli aivopestä saksalaisia ja sellainen sen ja vastaavien vaikutus olikin. Juuri ennen prosessin alkua siinä syytetyksi kaavailtu Rudolf Hössin seuraaja Auschwitzin komendanttina, Richard Baer kuoli yllättäen sellissään. Tästä mystisestä kuolemantapauksesta hieman lisää.

Komendantti Baerin kuolema (s. 537-539)

Joulukuussa 1960 sodan jälkeen metsätyömiehenä toiminut Auschwitzin komendanttina Rudolf Hössin jälkeen joulukuusta 1943 joulukuuhun 1945 toiminut Richard Baer jäljitettiin ja pidätettiin Hampurin lähellä. Häneltä olisi luullut toivottavan autenttisia kuvauksia kaasutuksista ja tapettujen juutalaisten määrästä pian alkavissa Auschwitz-oikeudenkäynneissä. Juuri päättyneessä Eichmann-oikeudenkäynnissä Jerusalemissa (2.4.-11.12.1961) asia oli jäänyt kiistanalaiseksi. Kuitenkin 17.6.1963, muutamia kuukausia ennen Auschwitz-oikeudenkäynnin alkua, pääsyytetty ja päätodistaja Richard Baer löydettiin kuolleena sellistään. Hän oli 51-vuotias ja aivan terve mies. Tähän asti hän oli esittänyt kaikissa kuulusteluissa, että hänen leirissään ei ollut koskaan ollut kaasukammioita. Hän ei ollut sellaisia nähnyt eikä sellaisista tiennyt. Hän kiisti loppuun asti, että Auschwitzissä olisi ollut kaasukammioita. Erich Kern kertoo kirjassaan Von Verailles nach Nürnberg, 1967, että “mitä kummallisimmalla tavalla kuoli tähän asti täysin terve 51-vuotias R Baer verenkiertohäiriöön Frankfurtissa tutkintovankeudessa. Hämmästyttävästi ei mies ollut vielä kahta viikkoa ennen kuolemaansa vankilassa vierailleelle vaimolleen kertonut lainkaan mistään terveydellisistä ongelmista. Hän oli selittänyt vahdille voivansa huonosti ja kaivannut lääkäriä. Kun lääkäri tuli, oli Baer jo kuollut. Virallinen ruumiinavaus oikeuslääketieteellisessä yliopistossa selitti kuolinsyyksi sydämen heikkouden, kuitenkin varauksella: “hajuttoman ja syövyttämättömän myrkyn nauttimista ei voi sulkea pois”. Toista ruumiinavausta ei tehty, vaan ruumis tuhkattiin pikaisesti.

Saksan media raportoi lyhyesti oudosta kuolemasta, vaikka yleensä tällaiset vankikuolemat olivat iso uutinen ja niillä spekuloitiin. Näin ei tietenkään ollut muidenkaan kansallissosialististen vankien tms. kuolemantapausten kohdalla. Ranskalainen viikkolehti Rivarol meni yksityiskohtiin ja esitti epäilyksen, että kuolema ei olisi ollut luonnollinen. Em. hesseniläinen valtionlakimies Fritz Bauer oli määrännyt tuhkauksen pikaisen ruumiinavauksen jälkeen. Kahta viikkoa aiemmin oli Baerin vaimo siis käynyt miestään tapaamassa. Mies oli metsätöitä työkseen tehtyään terve kuin härkä ja oli ollut varma, että hän pystyy osoittamaan syyttömyytensä tulevassa oikeudenkäynnissä. Järkyttynyt vaimo ei ollut ajoissa tullut pyytäneeksi uutta ruumiinavausta.

Saksalainen korkeakouluopettajien sanomalehti kirjoitti em. tiedot ruumiinavauksesta, jonka mukaan yksin sydämen ja verenkiertoelimistön heikkous olisivat riittäneet aikaansaamaan kuoleman, mutta yhteisvaikutusta hajuttoman ja syövyttämättömän myrkyn kanssa ei voi sulkea pois. Kysymys kuuluu, mistä myrkky olisi saatu ja miksi vankasti vapauttavaa tuomiota odottava vanki tekisi itsemurhan. Ilmeisesti tutkimuksen tehnyt lääkäri epäili selitystä sydämen heikkoudesta, koska mainitsi myrkyn. Myrkyn mainitseminen oli kai melko epätavallista. Tutkimusta on siteerannut myös asianajaja Eberhard Engelhardt kirjoituksessaan Frankfurtin syyttäjälle 12.11.1973.

Outoa on myös, että vaikka Auschwitz-prosessista oli päätetty jo 19.10.1962, oikeudenkäyntien aloituksesta päätettiin vasta 19.10.1963 eli Baerin kuoleman jälkeen. Sitten oikeudenkäynnit pian alkoivatkin joulukuussa. Herää kysymys, aiheuttiko Baerin jääräpäisyys oudon pitkän tauon syytepäätösten ja oikeudenkäynnin aloittamisen välillä. Ilmeisesti hänet oli raivattava tieltä, jotta kaikki olisi sujunut syyttäjien mielen mukaisesti. Koska Baer paitsi oli varma syyttömyydestään ja pyysi lääkäriä, ei hänen kuolemansa vaikuta itsemurhalta. Siten Auschwitzin viimeisen komendantin kuolema jää selitystä vaille kuten niin monet vastaavat tapaukset. Itse oikeudenkäyntiin tapaus vaikutti varmasti myös siten, että muut syytetyt olivat auliimpia yhteustyöhön ja halusivat välttää Baerin kohtalon.

Minä: Baerin esitykset olisivat pilanneet oikeudenkäynnin propagandavaikutuksen, joka ei sallinut soraääniä. Se perustui aukottomaan valehteluun. Vaikka media olisi vaiennut ja väärentänyt Baerin todistuksen, syyttäjät olisivat joutuneet vaikeuksiin ja asiat olisivat tulleet julki joka tapauksessa jälkeen päin. Kuten Kosiek toteaa ja kuten jo Honsikin kirjasta Fiend and Felon saimme tietää, kaikki ne, jotka ovat olleet asemissa, joissa kaasukammioiden käytöstä ja olemassaolosta olisi täytynyt olla tieto, ovat yleensä tulleet murhatuiksi jo ennen mitään oikeudenkäyntiä sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Myös monet muut syyttömyyttään eri syytöksiin vakuuttavat, jotka ovat siis aikoneet yrittää puolustautua. Viimeksi yksi ikäloppu vartija kuoli YLEn uutisten mukaan juuri ennen oikeudenkäyntiään joulun alla. Tosin tällaisia murhia Mossad saattaa tehdä ihan huvikseenkin näiden pikkutekijöiden kohdalla. Tai onhan nettiaikoina tietysti vaarallista järjestää oikeudenkäyntejä’ propagandistien taholta. Wiesenthal Mossad-agentteineen pyrki myös murhaamaan kaikki ne, joita ei saanut käsiinsä ao. maiden kieltäydyttyä luovuttamaan vaadittua henkilöä. Myös kaasukammiot kiistäviä korkea-arvoisia saksalaisia hallintomiehiä sodan ajoilta on tapettu ilmeisesti heti, kun heidän kantansa asioihin ja tietonsa on selvinnyt Mossadille ja CIA:lle. Esim. tällaisen tapauksen muistamme Hans Ullrich Rudelin kirjeestä Honsikin kirjasta Freispruch für Hitler. 50-luvulla tapahtui yleensä “auto-onnettomuus”. Sittemmin ovat myrkyt kehittyneet ja muut vempeleet ja oudot kuolemat vapaudessa tai vankiselleissä ovat “sydänkohtauksia” tai sitten uutisoidaan vangin “hirttäytyneen”. Tapauksia on iso määrä. Oikeudenkäynteihin asti pääsee yleensä pikkutekijöitä enää nykyisin. Niitä, joilla ei ole kykyä ja varaa puolustautua ja jotka valehdellaan kumoon. Lisäksi useimmiten syytetyt näissä Saksan prosesseissa ovat olleet yhteistyöhaluisia ja ottaneet syyt päälleen. Ilmeisesti siten he ovat välttyneet kuolemalta tai toivoneet vapautta / lyhyttä tuomiota. Kuoleman he tietävät siis olevan mahdollinen, vaikka Saksan valtio ei tunne kuolemanrangaistusta. Ikävä kyllä useimmat tällaiset yhteistyöhaluiset sitten suostuvat syyttämään muita syyttäjien mieliksi erinäisin valhelausunnoin ja näin saadaan lisää syyettyjä ja rakennettua valhellista historiakuvaa satutarinoiden avulla. Kuten esim. Weisen jutusta huomasimme, pöytäkirjoja väärennetään näissä jutuissa ja jätetään kirjaamatta asioita (kuten myös tässä huomasimme). Todistukset jätettiin tässäkin huomiotta “epärehellisinä” ja kiusallisia lausuntoja antaneita vainottiin. Vakiokäytäntö on myös se, että kaikkia ei päästetä todistamaan eikä osaa todisteista anneta esittää.

Keskitysleirivartija Otto Hoppen tapaus (ss. 540-541)

Hyvä esimerkki 1945 jälkeisistä oikeudenkäynneistä kansallissosialisteja vastaan on Otto Hoppen tapaus. Näihin sisältyi valtavat määrät perättömiä ilmiantoja ja väärien valojen vannomisia. Otto Hoppen tapaus on niistä valaiseva esimerkki, mutta valitettavasti väärinkäytösten myöntäminen ja tuomioiden peruuttaminen niiden vuoksi on ollut erittäin harvinaista. Yleensä tarvitaan paljon työtä syytetyn hyväksi ulkopuolisilta tahoilta ja sitten mikään voittajavaltojen taho ei pidä tärkeänä estää oikeutta tapahtumasta propagandasyistä.  Viranomaisenakin on oltava oikeanlainen ihmistyyppi kai ja sitten asioat on vielä pystyttävä selvittämään (Hoppen tapaus selvisi onellisesti, koska varsinainen väitetty uhri oli suosiollinen). Hoppen tapaus on silti harvinainen, valitettavasti. Kaikki syytetyt muuten eivät Saksassakaan joudu yhteiskunan vainoamiksi. Saksassa on tutkittu valtava määrä syytöksiä sen kansalaisia vastaan ja lukuisia syyttämättä jättämispäätöksiä on tehty. Tämä ei ole ihme, sillä erinäiset itäblokin maat ovat laatineet valtavasti juttuja ja olisivat muuten saaneet jokaisen Wehrmachtin sotilaankin vankilaan, jos kaikkeen myönnyttäisiin. Sotilaiden kohdalla tietysti propagandasyistä ollaan oltu myös armeliaampia, sillä propaganda vaatii lähinnä keskitysleirihenkilöstön ja SS:n poliisiosaston ym. säännöllistä tuomitsemista. Sotilaitakin vastaan on tietysti säännöllisesti järjestetty näytösoikeudenkäyntejä ympäri maailmaa esim. kaikenlaisten vastarintaliikkeiden ym. vaatimuksesta. Yleensä SS-miehiä vaaditaan tuomiolle ja propagandasyyt puoltavat juuri ase-SS:n sotilaiden tuomitsemista myös Saksassa. Kun joku länsimaa vaatii, miehet luovutetaanja etenkin totellaan juutalaisjärjestöjä.

Otto Hoppe syntyi 1920 ja kuului Buchenwaldin vartijoihin 1938-1942 Oberscharführerinä arvoltaan ja toimi Blockführerinä. Kusiviikkoisen oikeudenkäynnin perusteella hänet tuomittiin Staden kihlakunnanoikeuden valamiesoikeudenkäynnissä 6 miehisen valamiehistön ratkaisun jälkeen kaksinkertaiseen elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen ja vielä 15 vuodeksi kuritushuonerangaistukseen 18.4.1950 130 ihmisen todistettua häntä vastaan. Syyteharkinnassa oli aineistoa 600 todistajalta. Tuomiot tulivat 4 murhasta, 5 kuolemantuottamuksesta, 79 ruumiinvamman aiheuttamisesta ja lisäksi kahdesta kuolemantuottamuksesta ja kahdesta sellaisen yrityksestä. Todistajien mukaan hän olisi hakannut kuoliaaksi ihmisiä, tallonut heitä ja hirttänyt puihin, ampunut, hukuttanut ym. Vielä hänen väitettiin pahoinpidelleen juutalaista SPD -kansanedustaja Aschia ja poru le Merite-mitalin kantajaa yliluutnantti Wolffia. Syytetty sanoi olevansa syytön kaikkiin syytöksiin. Oikeus paheksui tätä uppiniskaisuutta ja väitti sen osoittavan Hoppelta puuttuvan kyvyn minkäänlaisiin tunnontuskiin ja katumukseen.

Hovioikeus vapautti Hoppen kuitenkin 1951 neljästä syytteestä. Hän ei ollut talvella 1937/38 ampunut pidätettyä. Todistus ei ollut kestävä. Hänet todettiin myös syyttömäksi juutalaisten ampumiseen Weimarin-Buchenwaldin välillä tuolloin. Myöskin hänet todettiin syyttömäksi 25 juutalaisen murhaan marraskuussa 1940. 13 entisen vangin todistus hylättiin valheelliseksi osoittautuneena. Tällaista ampumista ei ollut koskaan tapahtunut. Myös kahden poliittisen vangin, yhden rodun vuoksi vainotun ja kahden asosiaalisen vangin todistukset todettiin valheellisiksi vankien tappamisesta. Muut syytteet pysyivät ja tuomio muuttui vain yksinkertaiseksi elinkautiseksi.

1963 alkoivat Hoppen syyttömyydestä kertoneet valitukset herättää levottomuutta asianajaja ja notaari Heinrich Sierwaldissa Stadessa. Sierwald tunsi tapauksen, koska oli Hoppen kuolleen puolustusasianajajan työtoveri vuonna 1950. Hän tutki ja sai selville mm, että yliluutnantti Wolff oli kaatunut jo vuonna 1917  ja kansanedustaja Aschia ei ollut koskaan ollut olemassa. Edelleen hän jäljitti Hoppen Buchenwaldissa kuoliaaksi pahoinpitelemäksi väitetyn kommunistin Heinrich Seilerin (syntynyt 10.3.1906) olevan elossa, nyt tosin Fuhrmann nimisenä 59-vuotiaana Giessenissä. Tämä taas sanoi, että hänellä ei ole mitään kielteisiä muistikuvia Hoppesta ja sanoi, että Hoppe ei ollut pahoinpidellyt Buchenwaldissa ketään. Hän kertoi myös, että päätodistaja Herbst, joka oli väittänyt Seilerin kuolleen, oli käynyt itse häntä Giessenissä vuonna 1961 tapaamassa. Hän ei voinut aavistaa sitä, mitä Herbst oli sanonut oikeudessa. “Herbstin on siten täytynyt tietää että olen elossa.” Lisäksi Herbst oli vierailullaan yrittänyt saada Seilerin ympäripuhuttua todistamaan muissa oikeudenkäynneissä. “Pääasia olisi ollut se, että tästä toiminnasta sai rahaa”. Herbst oli kuollut vuonna 1962. Seiler sanoi, että “Hoppe ei koskaan lyönyt ketään…vuoteen 1942 hän oli minun komennuskuntani johtaja…en ole koskaan nähnyt, että Hoppe olisi lyönyt tai rääkännyt ketään. Hän ei koskaan simputtanut meitä. Jos hän olisi tappanut jonkun leirillä, siitä olisi varmasti puhuttu.”

Syksyllä 1965 puolustus teki aloitteen tämän ja muun materiaalin perusteella Hoppen tuomion purkamiseksi ja jutun käsittelemiseksi uudelleen. Hoppe vapautettiin oltuaan vankilassa 20 vuotta syyttömänä. Outoa on se, että lukuisat väärän valan vannoneet ja valehtelijat eivät joutuneet vastaamaan rikoksistaan Hoppea kohtaan. Tällaisesta myös Laternser valitti, kun Auschwitz-prosessissa ym ei väärän valan vannominen syyttäjien todistajien kohdalla milloinkaan johtanut toimenpiteisiin. Näissäkin oikeudenkäynneissä paljastui lukuisia vastaavia tapauksia, joissa todistukset oli hylättävä ja syytökset paljastuivat valheiksi. Erich Kernin kirjassa Meineid gegen Deutschland on kerrottu esimerkkejä (ja kai tuossa Laternserin kirjassa, kunhan saan sen käsiini). Valitettavasti vain osa valheista voitiin osoittaa vääriksi. Joidenkin saksalaisten todistajien osalta varsinkin näin saatiin tehdyksi. Myös Eugen Kogonon kirjassaan 1946 (Der SS-Stadt) panetellut Hoppea. Vuoden 1960 painoksesta oli jätetty pois tämä osuus ja samana vuonna hän myönsi kuvauksen perustuvan kuulopuheisiin. Oikeudenkäyttö ja historiankirjoitus ovat olleet sodan jälkeen etenkin Saksassa kansan manipuloinnin välineitä. Siksi totuuden kertominen tekee kipeää ja on vaikeaa niellä.

Lähteenä Hoppen tapaukselle ovat olleet saksalaiset asioiden kulkua selostaneet lehdet ja niitä myöskin osaltaan käyttänyt asiakirjojen lisäksi Eich Kernin kirja Meineid gegen Deutschland.


Follow

Get every new post delivered to your Inbox.