Wilhelm Gustloff ja Dresden 1945 – petturit mukana massamurhissa

Sionistien rautakoron alla kuolevan Euroopan ja muun maailman Auschwitz-päivänä 27.1. tekee mieli aina kirjoittaa jotain. Edellisistä bloggauksista on selvinnyt pettureiden toiminta Wehrmachtin sisällä ja että se jatkui sodan loppuun asti. Jo kauan sitten olen lukenut ihmeellisistä radioviesteistä, jotka houkuttelivat matkustajalaiva “Wilhelm Gustloffin” ansaan ja edesauttoivat upotusta. Samoin siitä, kuinka Dresdenin pommituksissa selvästi petollinen toiminta esti yöhävittäjiä ahdistelemasta pommittajia. Kyseessä ovat Friedrich Georgin artikkelit teoksessa Der Grosse Wendig 3 (ss. 639-643: “Wer lockte “Wilhelm Gustloff in die Falle?” / ss. 616-621: “Dresden: Verrat im Spiel?), jotka ovat lähteenä. Nyt näen koko ajan selvemmin sen, mistä on kysymys. Julkaisen tämän kirjoituksen jo tänään, vaikka Wilhelm Gustloffin upotuksen 30.1.1945 vuosipäivä on vasta maanantaina.

30.1.1945 upotti neuvostoliittolainen sukellusvene S-13 kolmella torpedolla täynnä pakolaisia ja haavoittuneita olleen matkustajalaiva “Wilhelm Gustloffin”. 9343 ihmistä hukkui, joukossa yli 5000 lasta. Ennen sotaa 25 480 bruttotonnin alus oli ollut Kraft durch Freude -järjestön lippulaiva. Sairaalalaivana sodan alussa toimittuaan se palveli sukellusvenedivisioonan asuntolaivana Gotenhafen-Oxhöftissä. Koska Helan tukikohta aiottiin siirtää länteen, oli myös Wilhelm Gustloffin määrä lähteä. Tarkoitus oli alun perin viedä sukellusvenedivisioonan henkilökuntaa ja tiettyjä sodanjohdon luvan saaneita NSDAP-henkilöitä. Mukaan tuli kuitenkin useita tuhansia pakolaisia, joilla koko laiva ylikuormitettiin. Olisiko tämän merenkulun suurimman katastrofin voinut estää?

Helan satamassa oli käytettävissä kuljetuksen suojaamiseksi merivoimien 9. varmistusdivisioona. 25.1. oli Pillaun 1. sukellusvenedivisioonan siirto länteen sujunut hyvin 9. divisioonan suojeluksessa. Kun korvettikapteeni Leonhardt 9. divisioonasta huomasi, että Wilhelm Gustloff oli lähtöpuuhissa, hän yritti epätoivoisesti estää lähtöä, sillä vasta kahden päivän päästä hän olisi pystynyt järjestämään riittävän suojauksen saattamaan alusta. Tätä ei 2. sukellusvenedivisioonan komentaja hyväksynyt, kuten ei Leonhardtin esittämää perusteellista kuvausta vihollistilanteesta. Kapteeni Leonhardt yritti nyt saada apua esimieheltään 9. divisioonan komentajalta, fregattikapteeni von Plancilta, jotta ennenaikainen höyrylaivan lähtö tuhansien pakolaisten kanssa ilman riittävää suojaa saataisiin estettyä. “Mutta he lähtevät, kapteeni. He aikovat ottaa pari torpedovenettä symboliseksi suojaukseksi. Miten pystyisin sen estämään?” Von Planc sanoi ilmoittavansa asian välittömästi itäisen Itämeren amiraalille ja Berliinin merisotajohdolle. Sillä aikaa Wilhelm Gustloff oli kuitenkin irrottanut köydet ja lähtenyt. Suuramiraali Karl Dönitz (tuolloinne merivoimien komentaja) on sodan jälkeen todennut, että vaikka 2. sukellusvenedivisioona pystyi operoimaan Itämerellä itsenäisesti, se oli kuitenkin 9. divisioonalle vastuussa silloin, kun se siirrettiin länteen. Siten laiva ei olisi saanut lähteä. Kun laiva oli ankkuroitunut pian uudelleen odottamaan kaivaa nimeltä “Hansa”, oli sukellusvenekoulutuksen päällikkö, korvettikapteeni Zahn silti puhelimitse määrännyt laivan jatkamaan matkaa välittömästi vain torpedoveneen “Löwe” saattamana. Matkaan lähtö oli kyllä aiheuttanut kiistaa laivan komentosillalla. Kapteenit  Petersen ja Zahn sekä kuormastokapteenit (Fahrkapitäne???) Weller ja Köhler sekä heidän navigointiupseerinsa Vollrat olivat riidelleet korvettikapteeni Zahnin (merivoimat) kanssa.

Samaan aikaan aluksen lähdön kanssa oli neuvostolainen sukellusvene S-13 kapteeni Marineskon komentamana saavuttanut Helan tasan ja asettui odottamaan saalistaan.

Klo 18 matkustajalaiva sai radiosanoman, jonka mukaan useita aluksia käsittävä miinanraivaajaosasto purjehti suoraan kohti Wilhelm Gustloffia avomuodostelmassa 12 merimailin päässä. Kapteeni Petersen käski heti sytyttää asemavalonheittimen siksi aikaa, kunnes törmäysvaara olisi ohitse osaston sivuutettua aluksen. Tämä päätös herätti energistä vastarintaa muiden upseerien taholta, jotka olivat ehdottomasti valojen sytyttämistä vastaan. Jo päätös sivu- ja etuvalojen sytyttämisestä oli aiemmin herättänyt vastaavan vastustuksen. Törmäysvaaran ja vihollisen sukellusveneen havaitsemaksi tulemisen vaaran punnitsemisesta oli kysymys. Paul Vollrath oli sitä mieltä, että heikko sininen valo peräpeilin päällä riittäisi. Vihreä valonheitin kuitenkin sytytettiin takakannelle ja punainen etukannelle.

Sodan jälkeen väitettiin pitkään, että laivojen ilmestyminen vei kauan aikaa. Kun klo 19:26 tuli uusi viesti, joka sanoi miinanraivaajien ohittaneen nyt aluksen. Klo 19:30 Tutkija Heinz Schön sanoo, että kukaan laivojen Wilhelm Gustloff ja Löwe miehistöstä ei nähnyt yhtään miinanraivaajaa. Kun aluksia ei oltu nähty, klo 19:30 kapteeni Petersen käski sammuttaa vaaralliset valot. Se oli kuitenkin myöhäistä, sillä neuvostosukellusveneeltä oli jo havaittu valaistu laiva. Klo 20:30 vahdissa ollut matruusi Alfred Wiegand näki kaukaisuudessa merkillisen vilkkuvalon, jota hän piti sukellusveneen periskooppina. Komentosillalta vastattiin rauhoittavasti: “Ei vaara. Saksalainen sukellusvene”. Klo 20 lähtien vain katkonaisia radioviestejä kuultiin aluksella, sillä radioyhteyksissä oli jotain vikaa. Juuri klo 20 jälkeen se olisi muuten saanut viestin Gotenhafen-Oxhöftin radiosta, joka varoitti sukellusveneistä juuri samalla alueella, jolla Gustloff oli.

Alus oli ollut tuhoon tuomittu jo tuolloin. Kapteeni Maresko näki saaliinsa lähestyvän asemavalonheittimet palaen ja klo 21:15 laiva oli iskuetäisyydellä. Silloin siihen osui kolme torpedoa. Alus upposi tunnissa, mutta jo ensimmäisen torpedon osuma hukutti satoja alakansilta. 1200 ihmistä pystyttiin pelastamaan 10 582 laivalla olleesta.

Laivalla olleet upseerit vahvistavat merkilliset radioviestit, joiden alkuperää ei koskaan ole saatu selville. Miinanraivaajaosastostakaan ei ole muuta tietoa kuin mystiset radioviestit. Mitä ilmeisimmin mitään raivaajaosastoa ei ollut olemassakaan. Viitaten kummallisuuksiin Georg kysyy oikeutetusti, houkuteltiinko Wilhelm Gustloff ansaan. Haluttiinko kansallissosialistisen propagandan lippulaiva upottaa Kolmannen valtakunnan tulevan perikadon symbolina NSDAP:n valtaannousun vuosipäivänä? Lähtikö Wilhelm Gustloff ennenaikaisesti ilman riittävää suojaa vain väärinarvioidun sukellusvenevaaran vuoksi, vai odottiko neuvostolainen sukellusvene tietoisesti laivaa? (Minä: Sen liikkeet tuntuvat viittaavan viimeksi mainittuun vaihtoehtoon. Vakoojat saattoivat kertoa laivan lähdöstä ja lähtöaikeista, mutta kuinka aikaisin tehtäväksi muodostui juuri tämä upotus? Oliko vene lähtenyt jo aikaisemmin ja saman tehtävän vuoksi? Oliko kyseessä kansainvälisenä yhteistyönä toteutettu rituaalimurha? Vaiko vastaavanlaisen yhteistyön hedelmänä suuri joukkomurha ties millaisten intohimojen ajamana? Saksan väestön murhaaminen miljoonittain karkotuksin, joukkomurhin ja nälänhädällä oli määrä toteuttaa juuri itäalueet viemällä. Oudot jutut viittaisivat juuri tähän, vaikka bolshevikit pyrkivät upottamaan pakolaislaivoja tarkoituksellisesti ja esim. upottivat 16.4. Helan niemeltä tykkitulen ja ilmahyökkäysten alaisena lähteneen laivasaattueen joukosta aluksen “Goya”, jonka mukana hukkui 7000 ihmistä, joista valtaosa oli niinikään siviilipakolaisia. (176 pelastettiin, kun 50 minuutin päästä uskalsi yksi lavoista palata pelastamaan merihätään joutuneita). Kolmas kuuluisa upotus on alus “Steuben”. Kaiken kaikkiaan merivoimat pystyivät suojaamaan kuljetuksia melko hyvin muutamasta katastrofista huolimatta. Morgenthau-suunnitelmassa ilmaistuihin liittoutuneiden sotapäämääriin kuului saksalaisten vähentäminen murhaamalla miljoonia karkotuksin ja joukkomurhin sekä nälänhädällä. Tämä tapahtuisi juuri viljavat itäalueet viemällä.)

Sodan jälkeen vei kauan aikaa, ennen kuin Gustloff-katastrofista saatiin oikeita tietoja. Eikö uusi vallanpitäjä pitänyt siitä, että saksalaisiin viattomiin uhreihin kiinnitettäisiin huomiota? Oliko mahdollisesti syynä se, että tässä asiassa ei kaikki ole oikein saksalaisten oman menettelyn suhteen. Alukselta lapsena hengissä selvinnyt Heinz Schön on vasta 53 vuotta onnettomuuden jälkeen vuosien tutkimustyön tuloksena julkaissut mm. oikean uhrien määrän sisältämän tutkimuksen asiasta. Sittemmin upotuksesta on tehty yksi elokuva, mutta silti se on jäänyt paljon vähemmälle huomiolle kuin esim. matkustajalaiva Titanicin kohtalo tai muut sota-aikojen ym. katastrofit, joissa uhreina eivät ole saksalaiset.

Dresden

Barokkikaupunki Dresdenin kohtalo on yhä pommitussodan ihmisyyden vastaisten rikosten huipentuma kautta aikojen.13-14-2-1945 pommituslentojen uhrimäärä on kai jossain 135 000 ja 248 000 ihmishengen välillä. Tarkkaa totuutta uhrimäärästä ei kai koskaan saada selville. Suuri kysymys on se, onko Dresdenin tapahtumissa vielä jotain, josta ei ole puhuttu. Yhden viitteen tästä antoi ilmasotamarsalkka Robert Saundby, joka oli marsalkka Harrisin alainen ja vastusti hyökkäystä. Hän sanoo  alkusanoissaan David Irvingin Dresden-kirjaan, että tapahtunut on dramaattinen ja monikerroksinen ja sitä ei vielä koskaan ole täysin selvitetty.

Pommituslento Dresdeniin oli pisin, minkä RAF koskaan lensi Saksan yllä. Yhteensä lennettiin 2700 km ja linnuntietäkin etäisyys 2000 km edestakaisin. Tämä merkitsi 9-10 tunnin lentoaikaa. Tämän vuoksi polttoainetta oli tankattava niin paljon, että pommilastit olivat vain puolet koneissa verrattuna siihen, kun kohteena oli Ruhrin alue. Tämä merkitsi suurta vaaraa Saksan yöhävittäjien taholta. Tosiasiassa pystyivät Saksan yöhävittäjät ilmoittamaan helmikuussa 1945 viimeisistä suurista menestyksistään. Yöhävittäjät hyökkäilivät menestyksellä pommitusmuodostelmiin. Wormsin hyökkäyksessä ampuivat saksalaiset 29 minuutissa 21 nelimoottorista pommikonetta alas ilman omia tappioita.

Yöllä 13.2.1945 oli kaikki toisin. Vaikka 244 nelimoottorista konetta havaittiin tutka-asemilla välittömästi, eivät hävittäjät saaneet nousta ilmaan. Syiksi esitetään nykyisin yleisesti bensiinipulan ja huonot sääolot. Huolestuttavalta kuulostaa silti tieto saadusta väärästä tiedosta 1000 laskuvarjojääkärin pudotuksesta Dresdenistä länteen. Dresdenin Klotzschen lentokentällä oli koko yöhävittäjälennosto (V/NJG.5), joka sai kuitenkin vasta klo 21:55 luvan nousta ilmaan. Tuolloin liittoutuneiden pommikoneet olivat juuri pudottaneet maalimerkintänsä. Saavuttaakseen hyökkäyskorkeuden, oli saksalaisten kaksimoottoristen Messerschmidt -yöhävittäjien lennellä oman lentokentän yläpuolella puoli tuntia. Vain 5 Messerschmidt BF -110 tyypin konetta sai nousta ilmaan. Koko Saksassa nousi ilmaan lopulta vain 27 yöhävittäjää torjumaan historian suurinta ilmahyökkäystä. Niitä kuitenkin lennätettiin johdon toimesta paikasta toiseen väärien hälytysten vuoksi, kunnes niiden oli laskeuduttava. Suurin osa yöhävittäjistä oli kuitenkin maassa koko ajan “huonojen olosuhteiden” vuoksi. Miehistöt joutuivat katsomaan kiukkuisina, kun vihollisosastot lensivät tukikohtien ylitse (Franz Kurowski: Bomben über Dresden, Tosa/Wien 2001, s. 80). Ilman ilmatorjuntaa Dresden oli kuin avoin kaupunki, joten monet englantilaiset koneet lensivät monta kertaa mielenkiinnon vuoksi palavan kaupungin ylitse. Miehistöt suorastaan häpesivät, ettei vastarintaa ollut yhtään.

Tuhoisin pommikoneaalto 529 Lancaster-koneella oli vuorossa klo 1:30 ja sen oli määrä täydellistää tuho. Koneet lensivät Saksaan 50 km Luxemburgin pohjoispuolelta. Nyt oli selvää viimeistään, mikä oli koneiden kohde. Silti taas yöhävittäjien oli jäätävä toimettomina kentilleen. Myös Dresden-Klotzschen lentäjät istuivat valmiina koneissaan, kun tieto uudesta pommikonehyökkäyksestä saatiin normaalista lankaradiosta.  Nyt tapahtui jotain tavatonta. Klo 0:30 lentokentän johtovalot ja merkkivalot sytytettiin, joten koko alue, jolla oli yli sata lentokonetta oli täysin valaistu. Myös 18 Messerschmidt-yöhävittäjää tankit täynnä ja täydessä valmiudessa . Niillä oli täysin riittävästi aikaa nousta hyökkäyskorkeuteen. Mutta kului 10, 20 ja 30 minuuttia ensimmäisestä hälytyksestä ja kuitenkaan ei tullut lupaa nousuun. Lentotukikohdan komendantti selitti perusteluksi menettelylle, että neuvostojoukkojen saartamasta Breslausta odotettiin siirtokuljetusta ja siksi valo-opastus oli sytytettävä ja starttikielto asetettu. Todellisuudessa valojen sytyttely ja sammuttelu vaikutti aivan kuin toiminnalla olisi annettu merkkejä brittikoneille tai sitten haluttu niiden hyökkäävän kenttää vastaan. Tämä aiheutti monen teknikon hermojen pettämisen ja osa miehistöstä hakeutui suojaan. Yksikään pommi ei pudonnut kuitenkaan kentälle. Lopulta lentäjät joutuivat kiipeämään pois ohjaamoista. Lentotukikohta -komendantti sanoi, ettei ollut saanut yhteyttä Berliiniin Döberitziin ja siksi ei ollut saanut hyväksyntää nousukäskylle. Puhelinyhteydet Dresdenin kautta olivat poikki ja “jostain syystä” lyhytaaltoyhteys Döberitzin (ensimmäisen hävittäjädivisioonan esikunnan) ja lentokentän välillä oli häiritty kelvottomaksi. Piloteille oli selvää, että tässä oli kyse sabotaashista (Gebhard Aders: Geschichte der deutschen Nachtjagd 1917-1945, Motorbuch/Stuttgart 1977, ss. 124, 127, 151-154, 175-178 ja 195)

Näin Dresdenin kaksoishyökkäyksestä muodostui RAF:n pommitusjoukkojen yksi  menestyksekkäimmistä. Vaarallinen hyökkäys koko Saksan ylitse tuotti alle 0,5 % tappiot. Vain 6 koneen 1400:sta täytyi laskeutua mantereelle polttoainepulan vuoksi. Dresdenin yöhävittäjäpuolustuksen toiminta 13.-14-2-1945 muistuttaa toimintaa maihinnousuyönä Normandiassa. Myös silloin yöhävittäjiä lennätettiin hälytys toisensa perään sinne tänne ilman, että ne olisivat kohdanneet yhtään vastustajan konetta. Samana yönä olisi Normandiassa ollut otollinen kohde eli vihollisen suuri laskuvarjojoukkojen maahanlasku. Edellisessä bloggauksessa on esitetty myös ilmavoimien osallisuus saksalaisten pikaveneiden tuhoamiseen englantilaisten kanssa koordinoidusti ilmatorjuntatulen kieltämisellä (merivoimat taas jättivät ne ilman suojaa) sekä monta muuta rikosta omia joukkoja ja omaa maata vastaan. Saksalaisia koneita ei koskaan näkynyt Le Havren yllä 1944 eikä yhtään lentokuljetusta Breslausta saapunut 14.2.1945 vastaisena yönä. Näin saksalaisella puolella olisi ollut niin paljon luottamusta, että heillä olisi ollut maanpetturiensa osalta ennakkotieto Dresdeniin suunnatusta hyökkäyksestä. Osallistuivatko petturit sabotaashilla satojentuhansien maanmiestensä murhaamiseen? Kysymysmerkin voinee jättää pois. Seuraavasta voi kuitenkin päätellä, että myös muita mahdollisuuksia on ollut ja myöskin ne jätetty käyttämättä.

Vuonna 2005 uutisoi AP Dresdenistä, että oli löydetty dokumentti, jota sotahistoriallinen museo piti sensaationa. Sotamies Brückner oli kirjoittanut kirjeen vanhemmilleen 1.2.1945 ja kertonut siinä, että puhuttiin laajasta terrorihyökkäyksestä Dresdeniin 13.2. ja siksi hän halusi vanhempien olevan silloin poissa kaupungista. Kirje oli löydetty 2004 valmisteltaessa näyttelyä “Saksi pommitussodassa: silminnäkijät kertovat”. Saksin rikostekninen laboratorio oli sulkenut pois väärennöksen mahdollisuuden. Kirje oli myös peräisin sen vastaanottajilta. Sotamies Brückner sanoi tietolähteekseen erään aliupseerin, joka oli 1945 alussa sijoitettuna Flensburgin Eggebeckin taistelulento-osaston lentokentälle. Tämä oli koko Luftwaffen tärkein ja salaisin lentotukikohta. Siellä oli 65 Ju-88 tyypin tiedustelukonetta Näissä oli kuunteluantennit ja ne suorittivat radiokuuntelua Englannin radioliikenteestä. Näin oli siis saatu selville mm. tuleva hyökkäys Dresdeniin.  Bundeswehrin sotahistoriallisen museon johtaja Franz-Josef hauser sanoi Bild-lehden kertomuksessa, että kirje tutkittaisiin sotahistoriallisen tutkimusyksikön taholta Potsdamissa ja siten sen tieteelliset merkitykset selviäisivät. Vuonna 2008 ei kirjeestä ollut kuultu mitään sen koommin. Ilmeisesti on liian tulenarkaa tutkia kirje, joka paljastaisi, että Saksan ilmavoimilla oli ennakkotieto Dresdenin terrorihyökkäyksestä, mutta tietoa ei annettu eteenpäin. Päinvastoin, tietoa ei käytetty mitenkään hyväksi, vaan pikemminkin oli osallistuttu sabotaashiin pommitusoperaation onnistumisen hyväksi (tässä voi olla kyseessä kaksi erillistä asiaa. Kuunnellaan salaa, mutta ei käytetä hyväksi ja toisaalta joko sama päällikkö tai toinen osasto saa tiedon muuta kautta ja osallistuu murhaoperaatioon).

Tosiasiassa Messerschmidtin finanssitoimihenkilöt ovat sodan jälkeen kertoneet, että ilmavoimissa vaikutti monihaarainen (monen toimialan laaja) salaliitto, joka ei koskaan paljastunut. Edellisten bloggausten perustana olevissa kirjoissa on kerrottu, kuinka Saksan tiedusteluvoimat olivat monen toimiston ja aselajin osalta maanpetturien hallinnassa ja että juurikin ilmavoimien tiedustelupäällikkö Barsewisch oli yksi pääpettureista. Saksan radiokuuntelu ja monet muut tiedustelutoiminnot olivat erittäin kehittyneitä, mutta oikeat tiedot salattiin ja sodan johto ja päätöksentekijät, jotka eivät olleet kapinallisia, saivat yleensä mahdollisimman virheellistä tietoa, jota vain voi kiinni jäämättä antaa. Ja koska petos oli saastuttanut koko Wehrmachtin, kiinni ei jäänyt juuri mistään.  Kun kerran radiokuuntelu oli saanut selville Dresdenin hyökkäyksen, selville oli varmasti saatu myös muita hyökkäyksiä. Yöhävittäjät olisi ainakin voitu keskittää onnistuneesti aina sinne, jonne hyökkäys oli odotettavissa, eikä onnistunut radiokuuntelu olisi paljastunut. Dresdenissä olisi kannattanut myös suorittaa nopea evakuointi, vaikka se olisi paljastanut myös briteille jotain. Näin olisi säästetty kuitenkin lukemattomia ihmishenkiä. Ennakkotieto pommituksista oli yöhävittäjälentäjien unelma. Sellainen oli saatu muutamasta hyökkäyksestä 1944. Nürnbergin hyökkäyksen 31.3.1944 vastatoimet onnistuivat sen vuoksi hyvin. Rutiinisuorituksena alkanut 800 koneen operaatio muodostui RAF:n “Mustaksi perjantaiksi”, kun yön kuluessa 94 konetta ei palannut Englantiin, 12 tuhoutui laskeutuessa ja 59 oli saanut niin pahat vauriot, että ne joutuivat romutettaviksi.20,8 % tappiot koneille ja 11 % henkilötappiot saivat aikaan kuukausien tauon ilmahyökkäyksiin. (Alistair Revie: …war ein verlorener haufen, Motorbuch/Stuttgart 1974, s.9)

Ei ihme, että Saksan ilmavoimien asiakirjat ovat  vuoden 1945 osalta joko tuhottu tai sitten piilossa liittoutuneiden salaisissa arkistoissa. Syyllisiä Dresdenin kuolonuhreihin ovat liittoutuneiden päätösvallan omanneiden lisäksi tuntemattomiksi jääneet saksalaiset ilmavoimien upseerit. Moni muukin pommituslento olisi ilmeisesti jäänyt tekemättä, jos kaikki keinot olisi käytetty niitä vastaan.

Minä: Hyvin sujuu Merkeliltäkin Saksan kansan murhaaminen kuin edeltäjiltänsäkin. On RAF-terroria, joka onkin poliisien omaa työtä. Vähennetään omaa väestöä ajamalla lapsiperheet alas ja synnytystilastot muilla tavoin. Tuhotaan talous maahanmuutolla ja sallitaan saksalaisia kohtaan tehdä rankaisematta väkivaltaa. Myrkytetään sikapiikeillä (Saksassa maanpettureille ja heidän väkivaltakoneistolleen oli terveellisemmät piikit, mistä kai paljastuu paitsi massatuho tai terrori kansaa vastaan, asetelma maanpetturit vastaan tuhottava kansa, kuten sodan aikana) ja muilla mömmöillä ja tehdään samaa kuin Suomessa, annetaan koko valtio infroineen ja luonnonvaroineen sionisteille ilmaiseksi ja otetaan velkaa vielä tuleville sukupolville. Ennen kaikkea tapetaan ensin ihmiset henkisesti pumppaamalla heidät täyteen valheita ja johtamalla harhaan ja yritetään tehdä heistä oikein huonoja ja kurjia surkeaa opetusta myöten. Viedään loputkin sananvapaudesta ja lopulta tuhotaan koko Eurooppa kansoineen sionisteille orjiksi. Mitättömyyksien yhdenmukaiseksi mössöksi ja orjajoukoksi. Mielisairaiksi.

Asiasta kolmanteen tuo Morgenthau- touhu ja saumaton yhteistyö idän ja lännnen välillä näissä murhajutuissa ja tällainen ylikansallinen murhaklubi tuo mieleen sen, että USA synnytti Neuvostoliiton ja nämä kaverukset Kiinan, jossa Mao sitten Suurella harppauksellaan laittoi kansalleen kommunismia oikein kunnolla ja siinä sivussa sattui kuolemaan ennätysmäärä ihmisiä. Jotta kunpa tämä newage-väki ja ties mikä lässynlää länsimainen ihminen tajuaisi oikein suurella joukolla, millainen porukka maailmaa oikein johtaa, häntäkin. Voisi tapahtua herätys, ennen kuin on koko EU Merkelin murhaklubin bolshevismissa ja ykskaks saattaa hyväosainen juurooppalainenkin pudota ensin köyhyyteen ja sitten kommunismin murhaluoliin ja kolhooseihin alta aikayksikön.

Aasinsilta neljänteen. Natsien palveluksessa oleva EU-johtajisto ja muu antifa ovat aina uhoamassa rasismia vastaan (vaikka siis kaikein julmimmat ja kiihkeimmät rasistit ovat heidän isäntiään), kuten sitten Bilderbergin opastama suomalainen yhteiskunta puolueoligarkian johdolla. Eikö rasismia ole kuitenkin nimenomaan tämä Kalergi-tyylinen politiikka eli juuri se, mitä EU ajaa Merkelin ja sionisti-Sarkozyn ja myös vasemmistoväen (piip-bolshevikit) politiikka. Onhan rasismia myös viha eurooppalaisia alkuperäisasukkaita kohtaan. Jos kaikki tähtää oman kansan nopeaan häviämiseen perheiden häviämistä ajamalla ja myös tarkoituksellisella opastuksella sekoittamaan kaikki kansallisuudet ja ne rodut tai mitä ne nyt sitten ovatkaan ja imuroimalla Eurooppaan kymmeniä miljoonia mahdollisimman kaukaa, niin onhan kyseessä selkeästi rasistiset motiivit ja rasistine vihapolitiikka. Siis jos halutaan jonkun kansan tai kansojen kulttuurien mullistusta ja vaihtaa väestö eli tuhota kansa, niin tämähän on ihan virallisestikin määritelty kansanmurhaksi. Etelä-Tirolissa alkuperäisväestö voitti tällä perusteella oikeudenkäyntejä, kun se oli vastustanut Italian italialaistamispolitiikkaa. Samaa ajaa EU-johto kätyreineen Euroopan väestölle. Jos vihataan esim. valkoista väestöä ja halutaan tuhota se, niin onhan se juurikin rasismia, vaikka kaikki tapahtuu osaksi juuri rasismin vastaisten iskulauseiden alla. Ja tiedämme, että rasistinen viha on juuri se voima, joka ajaa EU-johtajien isännät tällaiseen rasistiseen tuhopolitiikkaan. Eli käskemään marionettinsa EU-johtajat rasistiseen tuhopolitiikkaan ja siis ilman muuta Merkelin ja muiden tuhopolitiikka esim. Saksan kansaa ja kulttuuria vastaan on juurikin rasisstista politiikkaa ja tuhoamista, jonka perustana on niiden viha, joilla on todellinen valta. Minusta on oikein, että ei tässä asiassa puututa vapaaseen ihmisten toimintaan. Mielestäni väestöjen liikkeet ja sekoittumiset ja sulautumiset sekä rodulliset muutokset olisi sallittava normaalin kehityksen puitteissa. Mutta yhteiskunta monikulttuuri-ideologioineen haluaa nimenomaan aktiivisesti nopeaa kehitystä, laajoja massamuuttoja vain sen itsensä vuoksi ja kalliisti yhteiskunnalle. Vanhemman väestöaineksen ja vanhan kulttuurin avoin halveksunta mukamas rasismin torjunnan vuoksi on myös omituista.Takaa tuntuisi paljastuvan vain suora viha. Miksi halutaan nopeita mullistuksia? Mitään kunnollista syytä ei ole. Omituinen toiminta kielii motiiveista, jotka eivät kestä päivänvaloa. Tiedämme myös nyt jo kauan vallassa olleen eliitin aina toimineen näin ja myös motiivit. Onhan se selkeästi rasismia, jos toimii jotain kansanryhmää vastaan, vaikka kyse olisi kantaväestöstä tai valkoisista eurooppalaisista. Joku tähän tietysti tai monetkin sanovat, että ei asialla ole väliä (häviämisellä ym.) ja arvelkee tällaisista puhujaa ilman muuta opastettuun tyyliin rasistiksi tms. kerettiläiseksi. Kiinnittämättä huomiota nyt asian esiintuojaan ja siihen onko asialla merkitystä, niin näiden tekijäosaston ihmisten mielestä sillä on merkitystä, koska he niin keskeisimpänä politiikkansaan tuhoamistoimintaa harjoittavat ja petkuttavat muotinarrit ja stallarityypit tajuamattaan siihen. Ja siis käskytysosasto on maailman rasistisin ja vaarallisin vihaporukka.

Avainsanat: Dresden, Dresdenin pommitus, Friedrich Georg, Heinz Schön, maanpetos, sotarikokset, Toinen maailmansota, Wehrmacht, Wilhelm Gustloff, yöhävittäjät