Luin sitten viimeinkin tuon Friedrich Georgin kirjan Verrat in der Normandie (Petos Normandiassa, Grabert Verlag/3. laajennettu painos 2008). Täytyy todeta, että todellakin 1944 on tuolla järjestetty oikeat petoksen orgiat (Näin sanoo Hans Meiser kirjassaan Verratene Verräter vuodelta 2006. Taidan lukea seuraavaksi. Meiserilta on kokonainen kirja petoksista 1942 So wurde Stalingrad verraten, jonka tilasin juuri). En tainnut edellisessä jutussa 2008 silmäiltyäni kirjaa vielä tajuta, että koko maihinnousu olisi epäonnistunut täydellisesti, jos Saksan puolella eivät petturit olisi mahdollistaneet sitä. Koko maihinnousu oli siis melkoinen uhkayritys, joka nojasi petokseen. Siihen suhtauduttiin hyvin skeptisesti liittoutuneiden puolella. Sen ennustettiin muodostuvan monesta suusta “Operaatio verilöylyksi”. Onnistumisen mahdollisuuksia arveltiin vastuullisellakin puolella 50% todennäköisiksi. Miksi sitten ei noustu maihin Balkanilla tai edetty Italiasta ym? Chuchill puolusti pitkään Balkanin suuntaa ja eteläistä etenemistä Itä-Eurooppaan. Tämä olisi ollut sotilaallisesti vähemmän riskialtis ja todennäköisesti maksanut vähemmän verta. Se olisi tosin vienyt aikaa kauemmin kuin eteneminen Saksaan Ranskasta (itseäni ihmetyttää, miten sekään olisi onnistunut, jos Saksa olisi pannut vastaan Keski-Euroopan vuoristossa ja solissa ym.). Douglas Reed kertoo tärkeän syyn sille, miksi Kaakkois-Euroopan vaihtoehto ja hylättiin. Tietysti oli sovittu, että puoli Eurooppaa bolshevisoitaisiin eikä sille olisi perusteita kansan silmien edessä lännessä, jos sieltä olisi vetäydytty. Siksi Saksan ihmeaseet eivät olleet ainoa syy maihinnousun ja läntiseen hyökkäysvaihtoehtoon ja etenkin tämän yhdistäminen turhaan maihinnousuun Marseillessa.
Friedrich Georg saattaa kuitenkin olla oikeassa siinä, että maihinnousu tehtiin juuri 1944 keväällä vain siksi, että sota piti saada nopeasti loppumaan Saksan uusien asehankkeiden takia. Atomipommia kehitettiin ja monia muita aseita, niin rakettiasetta kuin tehokkaita panssarivaunuja ja lentokoneita ym. Jos ne olisivat ennättäneet valmistua, olisi maihinnousu jäänyt tekemättä. Muutenhan olisi ollut järjetöntä ryhtyä uhkayritykseen, jota alettiin valmistelemaan suurella kiireellä 1943. Hitler oli alkanut tuolloin panostaa atomipommin valmistamisen ja valmistumisajankohta oli selvillä. Churchill alkoi puolustamaan maihinnousua heinäkuussa 1943 vastustettuaan siihen asti sitä voimakkaasti. Maihinnousua valmisteltiin kuumeisella kiireellä keväällä 1944, vaikka virallisen historiakirjoituksen mukaan Saksa oli murentumassa eikä sillä olisi ollut muita hankkeita kuin V2. Miksi ei odotettu vuoteen 1945? Churchill sanoi lokakuussa 1944, että jos Saksa ei kukistuisi maaliskuuhun 1943 mennessä, se voisi kääntää sodan kulun raketti- ym. aseillaan. Juuri tuolloin oli esitelty italialaiselle Luigi Romersalle ydinaseräjäytys Rügenissä. Useat todisteet viittaavat siihen, että ydinase olisi ollut valmis sarjatuotantoon seitsemän kuukauden kuluessa. Eversti Geist ja Göbbels puhuivat näin, mutta kyse oli pienehköistä taktisista miniydinpommeista, silti sadoista metreistä reiluun kilometriin tuhovoimaltaan. Suuret ydinlataukset olisivat olleet valmiita lokakuussa 1945. Eversti Zinsser kuvasi OSS:n kuulustelijoille jo ennen Nagasakin pommia aivan vastaavanlaisen ydinkokeen savupilvineen ym, koska oli tarkkaillut räjäytystä itse ja tutkinut esim. seismisesti sitä. Kirjassa on OSS:n dokumentti, joka todistaa Saksan ydinpommihankkeesta. USA:n sotasaalisyksikön johtomies eversti Putt totesi 7.3.1946 Society of Automotive Engineersille, että Saksa olisi kääntänyt sodan kulun, jos maihinnousu olisi viivästynyt kuusi kuukautta. Putt toteaa, että atomiase olisi ollut valmis muutaman viikon kuluttua sodan päättymishetkestä. Kenraali Marshallin virallinen kertomus ilmestyi New York Timesissa 10.10.1945. Sen mukaan maihinnousun onnistuminen oli edellytys koko sodan voittamiselle. Se ei olisi saanut epäonnistua. Sotaa lyhennettiin helpottamalla Neuvostoliiton toimia. “Saksan asetekninen kehitys, etenkin atomipommihanke, saivat meidät hyökkäämään, ennen kuin tämä kauhea ase ennätettiin ottaa käyttöön.” Senaattori E. D. Thomas oli senaatin sotilaallisten asioiden komission puheenjohtaja. Hän kirjoitti Saksan asehankkeiden paljastuttua sodan jälkeen, että “Jos invaasiomme olisi lykkääntynyt 6 kuukautta, olisivat saksalaiset saavuttaneet yliotteen eivät vain Euroopassa, vaan Englannin ja Kanaalin yllä….Vaikka he eivät olisi tehneet invaasiota - todennäköisesti he olisivat tehneet – olisi ehdoton rauha ilman neuvotteluja ollut ainoa pelastuksemme sodasta. Meille jäi vain yksi mahdollisuus: Lopettaa sota oikean aikaan.” Useat johtavat sotilaat pitivät maihinnousua turhana. Salaisen poliisin päällikön Bill Donovanin tavoin onnistunut maihinnousu nähtiin kolossaalisena uhkapelinä. Eisenhowerilla oli puhe valmiina epäonnistumisen varalta.
Miten ihmeessä Saksan asevoimien sisällä toimineisiin maanpettureihin voitiin asettaa tässä pelissä niin suuria odotuksia? Ranskassa olleet joukot olivat muodostuneet korkeiden Wehrmachtin upseerien vastarintaliikkeen keskuspaikaksi, josta tehtiin jopa useita lentoja Englantiin ja takaisin suoraan neuvottelemaan korkeiden agenttien vieraillessa Englannin puolelta. Lisäksi petturit olivat toimineet jo ennen sotaa ja mm. suorastaan pyytäneet länsimaita julistamaan sodan. Edellisessä bloggauksessa on kerrottu kenraalien tehokkaasta sabotaashista ja disinformaatiosta ym. tuhotoiminnasta. Vaikka vallankaappaus jäi tekemättä Englannin julistettua sodan, lupaus saattoi olla vain juoni sotapuolueen kansa saada Chamberlain sotaan. Muutamat myyrät ja naiivit kavaltajat olivat osoittautuneet joko luotettaviksi palvelijoiksi tai ohjailtaviksi fanaatikoiksi/idealisteiksi. Etenkin Saksan sotaretken täydellinen murentaminen oli yksin vastarintaliikkeen konnantöiden ansiota ja Lännessä tiedettiin se. Lisää oli tapahtunut 1943 idässä. Vastarintaliike onnistui uskomattomalla tavalla jättämään käskyt noudattamatta, vesittää ne ja syöttää väärää tietoa vihollisen liikkeistä, omista ja vihollisen tappioista ym. jäämättä kiinni. Eri aselajien korkeat upseerit olivat mukana kapinaliikkeessä ja mitä oudoimmalla tavalla lähes kaikki korkeat upseerit tiesivät kapinaliikkeestä. Vielä enemmän, sen toimia tai ainakin keskusteluja suvaittiin ja lähes jokainen kenraali tuntui sallivan alaistensa puuhat, vaikka olisi itse suhtautunut kielteisesti vastarintaan ja pidättynyt siitä erossa. Kaikkein härskeimmät jutut tietysti olivat salaisia. Kiivaat vastarintaliikkeen vastustajat ja Hitlerin lempikenraalit Dietl ja Hube murhattiin pian sen jälkeen selvissä attentaateissa (“lento-onnettomuus”) pian sen jälkeen, kun he olivat voimakkaasti torjuneet vastarinnan. Canariksen klikki jäi kiinni (kuvaavaa, että jäätyään kiinni arvotavaran varkauksista Romaniassa), mutta petos ei paljastunut ja hänen seuraajansa oli myös täysin vastarintaliikkeen mies (Hansen). Salainen palvelu alkoi herättää Hitlerin epäluuloja jatkuvilla epäonnistumisillaan ja virheilmoituksillaan. Kesän sabotaashi- ja muu petostoiminta oli niin silmiinpistävää, että pidätykset olivat jo alkaneet ja vyyhti purkautua hieman ennen attentaattia 20.7.1944. Silti petturit olivat luoneet verkostonsa niin rasvatuksi, että petollinen toiminta jatkui joka aselajissa sodan loppuun asti, vaikkakin rajoitetummassa muodossa. Avainasemien miehitys, alaisten valinta ja muiden upseerien solidaarisuus edesauttoivat sitä, että kukaan ei laverrellut. Useat oudot tapahtumat johtivat vuosien varrella useisiin tutkimuksiin, mutta ne eivät johtaneet mihinkään petturien istuessa tarpeeksi korkealla ja koska kaikki pitivät toistensa puolta ja selittelivät. Pearl Harborista tuttu keino on keskittää esim. tiedustelutietojen keruu jollekin elimelle tai henkilölle ja estää niiden luovuttaminen muille. Etenkin voidaan luoda saartorengas Hitlerin tai Göringin ympärille ja yrittää estää alempien suorat yhteydenotot ja yrittää valvoa sitä, millainen tieto saavuttaa päätösvallan omaavan kohteen. Näin voitiin syöttää väärää tietoa yksipuolisesti ja jättää asioita kertomatta. Myös voitiin estää kaikenlainen omavaltaisuus ja varata esim. hälytysmahdollisuus ja päätös toimia tietyn henkilön päätösvallan alaisuuteen.
Kuten edellisessä kirjoituksessa kerrottiin, on virallinen historiankirjoitus pyrkinyt visusti vaikenemaan vastarintaliikkeen sabotaashi- ja maanpetoksellisista teoista, jotka ovat edesauttaneet omien joukkojen tappioita ja sodan häviämistä tahallisesti. Nimenomaan on pyritty salaamaan se, kuka oli kaiken takana. Näistä syistä esim. on Saksan armeijan sotapäiväkirjoissa valtavia aukkoja amerikkalaisten ja englantilaisten sensuuritoimien jäljiltä. Kato on käynyt juuri ratkaisevien päivien kohdalla ja juuri kummallisten ja rikollisten käskyjen antajat ovat säännöllisesti jääneet tuntemattomiksi. Käskyt ovat joko kadonneet tai esittäjä on vain epäselvän töherryksen varassa tulkittavissa. Siten vasta pikku hiljaa on paljastunut uusia ja taas uusia nimiä. Monet ovat silti todistamatta, vaikka arveluita on. Heti sodan jälkeen Saksassa keskusteltiin aiheesta, mutta Natoon liittymisen jälkeen 50-luvulla asia on ollut tabu. Friedrich Georg viittaa kuitenkin rintamamiesten katkeriin lausuntoihin ja muihin lausumiin, joita on saanut kuulla ja joista hän on kuullut viime vuosiin asti. Petoksen laajuus ja omien maanmiesten sen vuoksi kokemat tappiot ja järjetön toiminta ovat olleet kuitenkin yleisesti tiedossa kaikki tappiot kantapään kautta kokeneiden sotilaiden ja upseerien taholla ja tietysti erittäin laajasti, sillä eri rintamilla toiminta on ollut laajaa ja koskettanut myös siis kokonaisia armeijoita ja tehneet tyhjäksi kokonaisia sotaretkiä. Erinäisissä muistelmissa asioihin vihjataan myös tai ne sanotaan epämääräisesti ja kaunistellen/ympäripyöreästi erinäisten kriittisten kenraalien taholta. Etenkin attentaattia pitivät kenraalit ja sotajoukot yleisesti järjettömänä ja sitä kohtaan kritiikki onkin ollut melko suoraa. Etenkin Venäjän arkistojen kautta on paljastunut viime aikoina ihan suoraa dokumenttiaineistoa pettureiden toimista. Kenraalien ja everstien edesottamukset ja lausunnot todistavat kuitenkin selvästi petokset, vaikka arkistoissa olisikin vain tarjouksia, lupauksia ja tietovuotoja. Pahimmat maanpetturit pääsivät sodan jälkeen korkeisiin asemiin sodan jälkeisessä Saksassa tai Natossa. Edellä mainittiin jo kenraali Reinhard Gehlen, joka osoittautui pian sodan jälkeen amerikkalaisten palveluksessa mestarivakoilijaksi ja joka vastasi Saksan tiedustelupalvelusta (Bundesnachrichtendienst BND, joka oli ensin CIA:n yksi haarakonttori) sen ensimmäisenä päällikkönä toimittuaan luokattomasti sodan ajan tiedustelussa usein. Maihinnousun mahdollistanut pääroisto oli Rommelin esikuntapäällikkö Hans Speidel, joka vangittiin jo syyskuussa 1944, mutta joka sai pitää henkensä korkeiden puolestapuhujien ansiosta. Jopa hänen toimensa jäivät osin pimentoon Hitleriltä.1957-64 hän oli Naton Euroopan joukkojen ylin komentaja. Lukuisat isot kalat ovat jääneet salaisiksi. Monet lienevät saaneet jonkinlaisen palkkion rikoksistaan. Esim. Irvingin tutkimukset ovat paljastaneet, että ilmavoimien tiedustelun päällikkö kenraali Karl Barsewisch olisi ollut yksi ilmavoimien salaiseksi jääneen rikollisklikin päätekijöitä. Henkensä säästäneet ovat siis olleet vaikeita paljastaa, mikäli eivät ole itse leuhkineet petoksillaan, kuten Speidelkin on muutaman kerran tehnyt joidenkin temppujensa osalta.
19.-24.1943 pidettiin länsimaiden korkeiden tiedustelumiesten ja sotilasjohtajien kesken Quebecissa konferenssi Quadrant, jossa päätettiin satsata juuri yhteistyöhön vastarintamiesten kanssa ja koettaa saada heidät kaikin tavoin sabotoimaan sotaa ja mahdollisesti avaamaan rajat antautumalla ja kieltäytymällä aktiivisesti puolustamisesta. Tämä nähtiin tärkeänä. Marshall puhuu ennen maihinnousua suoritettuihin “moniin muihin elintärkeisiin operaatioihin” em. kertomuksessaan, jotka “varmistivat maihinnousun onnistumisen”. Vaikka aihe on arka, yksi tällainen on tietysti ollut yhteistyö Wehrmachtin pettureiden kanssa. Kolme skenaariota on laadittu, joista A-skenaariossa saksalaiset taistelisivat normaalisti. “Rankin -B” on tapaus, jossa vastarinta on vähäistä ja osaksi länsirintama avataan vapaaehtoisesti. C-vaihtoehdossa saksalaisten vastarinta romahtaa joko maihinnousun alettua tai sitä enen. A- ja B -vaihtoehdot olivat tavoitteena, kun liittoutuneet toteuttivat koodinimen “Gerplan” alaisen operaation, jossa he lähentyivät Wehrmachtin upseereita. Silminnähden menestyksekkäästi. Em. suorien neuvottelulentojen lisäksi amiraali Canaris järjesti lukuisia tapaamisia esim. Espanjaan, jossa itsekin matkusteli vähän väliä. Neuvotteluissa toimivat mm. kreivi Helmuth von Moltke, Hans von Doannyi, Dietrich Bonhoeffer ja Otto Jahn. Venäläinen sotahistorioitsija Valentin Falin on esittänyt saksalaisten välittäjien tarjouksen, ns. Herman-suunnitelman. Siinä ei vaadittu mitään, vaan tunnustettiin täydellisesti liittoutuneiden sotapäämäärät ja tarjouduttiin avustamaan heitä. Von Moltke tarjosi 1943 marraskuussa Turkissa amerikkalaisille suunnitelman. Siinä hyväksytään ehdoton antautuminen ja jopa pidetään maan miehitystä ja kansalaisten uudelleen kasvattamista suotavana. Siinä kaavaillaan itärintaman romauttamista ja vetämistä noin Lemberginja Tilsitin tasalle, mikä saisi kansalaismielipiteen suopeammaksi länsiliittoutuneiden etenemiselle ja nopealle ratkaisulle lännessä. Näin koko maa vallattaisiin ja miehitettäisiin, kun petturit auttaisivat sabotaashillaan ym. kummankin rintaman romahtamista. Oltiin valmiita koordinoituun yhteistyösuunnitelmaan, joka laadittaisiin siten, että kummankin osapuolen sotilasoperaatiot johtaisivat rintaman nopeaan romahtamiseen (saksalaisten puolelta kai laiminlyönnit). Monet suunnitelman kohdat vastaavat lausuntoja Gestapon kuulusteluissa, kun salaliittolaisia oli saatu kiinni 1944. Siten kyseessä ei todennäköisesti ole mikään tiedustelumiehen väännös. Tapahtumat itärintamalla 1944 vastasivat myös täysin suunnitelmaa- taas tapahtui monia merkillisyyksiä, lentokoneet vedettiin pois ennen hyökkäystä. Panssareita kuljeteltiin edestakaisin päättömästi ja reservit kylvettiin järjettömästi kaikkialle turhiin paikkoihin. Kokonainen armeija (Tresckowin) vetäytyi yllättäen ennen venäläisten hyökkäystä ilmoittamatta. Operaati Bagration oli venäläisten suurin voitto, mutta esim. Magenheimer on nähnyt saksalaisten puolella suuria virheitä. Mielenkiintoista on se, että Georgin mukaan koko kesän 1944 tappio ja yleensä kesäsota idässä on hyvin vähän valtavirtatutkimuksessa käsitelty aihe. Kirjallisuuden vähäisyys antaisi ymmärtää kummallisuuksia olevan liikaa ja että aiheen kajottaessa petos paljastuisi ja virallinen käsitys luhistuisi ihmisten saadessa tietää salatun totuuden. Vastaavanlainen dokumentti on agentti Giseviuksen kautta Donovanille välitetty Paul Leverkuehnin kirje, jossa tarjotaan angloamerikkalaisille joukoille avoin pääsy Saksaan. Tämä tapahtuisi kapinoivien Wehrmachtin yksiköiden avulla. Maihinnousun osalta vastarinnan täydellistä puuttumista ei voisi taata, mutta eri aselajien toimintaan vaikutettaisiin niin, että ainakin kaikki vastatoimet tapahtuisivat liian myöhään. Vastaava tarjous esitettiin toukokuussa 1944 Hans Bernd Giseviuksen kautta, mukana tärkeää tietoa esim. murretuista koodeista ja V1/V2 -raketeista.. Beck-Goerdler -ryhmä esitti myös amerikkalaisille dokumentin 20 päivää ennen maihinnousua, jonka mukaan kenraali- ja siviilivastarinta yrittäisi saada aikaan aselevon.
Useimmat säilyneet vastarintaliikkeen keskinäiset visiot lähtivät siitä, että sotatilanteen huonontuessa olisi mahdollista vallankaappaus Hitlerin suosion vähennyttyä. Juurikin kyseessä olisi mahdollisesti säilytettävissä oleva itärintaman tilanne Veikselin tai Tilsitin-Bukarestin tasalla. Länsirintaman luominen tai erillisrauhaan tms pyrkiminen länsivaltojen kanssa surmaamalla Hitler. Näillä idealisteilla ei ollut kokonaiskuvaa asioista ja tiettävästi länsi ei juuri ainakaan ole todistetusti lietsonut mitään turhia odotuksia yhteistyöstä Venäjää vastaan tai erillisrauhasta tms. Ikään kuin Versaillesin petos olisi unohtunut ym. Esim. von Kluge ja Rommel harkitsivat tilanteen toivottomaksi käydessä yhteydenottoa länsivaltoihin ja aselevon mahdollisuuden tiedustelemista. Von Kluge olisi lopulta halunnut antautua joka tapauksessa. He eivät osallistuneet kuitenkaan salaliittolaisten toimintaan eikä Rommel ollut siitä paljoa selvillä. Toiset salaliittolaiset olisivat vain toimineet kummankin vihollisen eduksi ja lopuksi nopeuttaneet kaiken sortumista myös Hitlerin murhaamisella. Vastarintaliikkeen voisi jakaa n. idealisteihin, jotka koettivat päästä yhteisymmärrykseen lännen kanssa tai edes suopeampaa kohtaloa maalle oikeaoppisen kehityksen lisäksi (osa oli ollut aina kansallissosialismin vankkumattomia vihollisia) ja toisaalta käytännön miehiin, jotka palvelivat vastapuolta sokeasti, kai siksi, että ajattelivat sen olevan lopulta voittava osapuoli tai muuten olivat ryhtyneet petokseen ja olivat vastustajan koukussa. Tunnetut huollon rikolliset kenraali Wagner ja eversti Finckh vaikuttivat edelleen. Tiedustelujohtaja Alexis von Roenne oli kääntynyt vastarinnan puolelle 1943 lopussa. Läntisten armeijoiden komentajan sotamarsalkka Rundstedtin rooli on epäselvä, kuten Klugenkin. Hän ei liittynyt attentaattimiehiin, mutta on ilmeisesti toiminut haitallisesti, kuten von Kluge etenkin 1944. Speidelin lisäksi tärkeimpiä nimiä olivat Ranskan sotavoimien komentaja kenraali Stülpnagel ja Pariisin komendantti kenraali Boinerung-Lengsfeld. Kiihkeästä natsista vastarinnan kärkeen vaihtanut 7. armeijan päällikkö kenraali Dollmann oli tärkeä sabotoija, mutta hänen päänsä putosi ensimmäisenä, koska hän silminnähden järjettömän toiminnan seurauksena joutui ottamaan myrkkyä 29.6.1944. Attentaatin epäonnistuminen oli pettymys länsiliittoutuneille, sillä se olisi merkinnyt Saksan nopeaa miehitystä heidän toimestaan. 20.7.1944 ei yksikään länsimaiden lentokone ollut Saksan taivaalla.
Maihinnousu
Jo Atlantin vallin rakentamisessa tehtiin vajavia laiminlyöntejä. Sotilaat raportoivat bunkkereista tykkiasemissa, joiden rakenteet jätettiin tyhjiksi tai sitten vähemmän täydellisesti heikommiksi. Valmiiksi iskualueella saatiin vain 20 % linnoitustöistä, kunnes suuria rahoitusvaikeuksia ilmeni. Normandian miehitys jäi yllättäen melko heikoksi ja joukkoja yritettiin mahdollisimman paljon saada Calais:n tienoille, jonne valheellinen tiedustelukenraali von Roenne sanoi maihinnousun olevan tulossa. Lopulta alueella oli vain 7 divisioonaa. Todella yllättävää on, että juuri Normandian edustan merialueet jäivät miinoittamatta. Vanhentuneet miinat eivät olleet enää osaksi toimintakunnossa ja ne olivat jo hajautuneet sijoitusalueiltaan. Ne oli laskettu kauan sitten. Nekin aiheuttivat suuria vaaratekijöitä ja upottivat kolme tärkeää alusta. Amiraali Dönitz kritisoi asiaa kovin sanoin, mutta ei paljasta muistelmissaan vastuullista. Miinoitus oli suunniteltu, mutta “huonon sään vuoksi” sitä muka ei voitu tehdä. Oikeasti sää olisi 5.6. suosinut miinoitusta. Normaalit miinakentät olisivat aiheuttaneet merkittäviä tappioita laivoille. Lisäksi saksalaiset olivat kehittäneet todella vaarallisen uuden miinan, jota ei oikein voinut raivata sen syvyysaseman vuoksi. Se reagoi pieniinkin muutoksiin paineessa eli laivan ylimenoon. Miinat onnistuttiin petollisten upseerien taholta saamaan sijoitetuksi muualle ja niiden laskemista lykättiin muutenkin, kunnes maihinnousu oli tapahtunut. Niitä olisi voitu laskea myös ilmasta, mutta tätäkään ei tehty. Jos nämä miinat olisi laskettu Normandian vesiin, koko maihinnousu olisi saattanut hyytyä jo niiden aiheuttamiin menetyksiin. Tämä oli maihinnousun ensimmäinen pelastuminen.
Toinen oli käsky viedä rannikkopatterien maalinnuslaitteet Pariisiin tarkastusta varten juuri ennen maihinnousua. Käsky oli järjetön, kuten myös ammusvarastojen sijoittaminen kauas sisämaahan muka turvallisempiin paikkoihin. Ei liene yllätys, että kun ammuksia olisi sitten pitänyt saada, niitä ei tahtonut millään saada paikalle ja myös väärää ruutia ja väärää kaliiberia tarjottiin silloin, kun lastit yleensä pääsivät perille. Em. maalinnuslaitteet jäivät tietysti palauttamatta. Myös muuta suojavarustusta (Schutzblenden?) odotettiin turhaan ennen maihinnousua, vaikka ne oli lähetetty niitä vajaille yksiköille jo kauan sitten Saksasta. Patterit Normandiassa ja Cherbourgissa jätettiin myös vaille jalkaväen suojaa, joten suurin osa miehityksestä joutui tykkitulen sijaan puolustamaan pattereita maahyökkäyksiltä. Ne patterit, jotka toimivat muutamassa kohteessa aikansa, osoittivat sen, että niiden avulla koko maihinnousu olisi mennyt mönkään (Cherbourgissa ja eräs keskeneräinen ranskalainen asema, jossa toimi vanhentunut 1916 vuodelta ollut patteri. Tämä kesti kaikki pommitukset ja kiusasi pahasti brittejä elokuun puoliväliin asti).
Kolmas pelastuminen oli brittiläisten korkeiden upseerien mukaan se, että Saksan merivoimien tehokkain ase eli nopeat alukset (torpedoveneet yms.) saatiin pois pelistä oudolla tavalla. Ne oli keskitetty Le Havreen ja juuri kun maihinnousu oli alkamassa, ne tuhottiin massiivisella brittien ilmaiskulla. Outoa oli se, että kaikki veneet oli jätetty bunkkerien ulkopuolelle juuri tuona iltana. Vielä kummallisempaa oli se, että juuri ilmaiskujen ajan oli ilmatorjunnalla ampumiskielto, koska omien koneiden hyökkäys muka oli lähtemässä alueen yli. Niiden sijaan paikalla olivat viholliskoneet, jotka tuhosivat kaikki veneet yhtä lukuun ottamatta. Lisää piti haalia idästä. Pikaveneet olivat juuri käyneet huhtikuussa upottamassa maihinnousua varten varalla ollutta Landing Ship Tankia, joten maihinnousun kaikki reservit olivat kyseisen laivatyypin osalta poissa pelistä. Oli myös suunniteltu yhden miehen torpedoja, minisukellusveneitä ja kauko-ohjattavia moottoriveneitä. Viimeisimmät olivat lupaavia, mutta siksi ne kai olivatkin pääosin Saksassa maihinnousun alettua. Yhden miehen torpedot ja minisukellusveneet osoittautuivat vähemmän tehokkaiksi ja vaarallisiksi taisteluvälineiksi.
Neljäs pelastuminen oli saksalaisten joukkojen täydellinen “yllättäminen”. Mikään yllätys maihinnousu ei tietenkään ollut, sillä siitä oli lukuisia viitteitä ja suoranaisia ennakkotietoja. Tutka-asemat ja radiokuuntelu Cherbourgissa paljastivat maihinnousun laivojen lähdettyä liikkeelle Kanaalisaarten havaintoasemien lisäksi. Laivat havaittiin tarkkailuasemista ja hälytys lähetettiin eteenpäin. Speidel oli ylipuhunut Rommelin lähtemään lomalle tämän vaimon syntymäpäivää viettämään. Tiedustelutiedoilla johdettiin häntä harhaan, sillä oikeiden havaintojen sijaan väitettiin maihinnousun olevan mahdollinen vasta 20.6. Todellisuudessa aluksi aiottiin nousta maihin 4.päivä, mutta sää pakotti siirtämään kahdella päivällä operaatiota. Rommelin poissaollessa (todella monet komentajat olivat poissa komentopaikaltaan tuolloin ja komento jäi Speidelin kaltaisten varaan tai sitten komento puuttui) Speidel oli määrännyt oudolla tavalla kiellon antaa hälytys ilman korkeimman johdon lupaa. Näin hälytystä ei viety eteenpäin ja joukot jyrättiin yhtä divisioonaa lukuun ottamatta, joka omavaltaisesti hälytti itsensä puolustusasemiin. Tämä divisioona aiheuttikin huomattavia ongelmia maihinnousujoukoille. Yhtä superkonekivääriä satuttiin juuri kokeilemaan ja siksi sattui niin, että yksi ainoa mies surmasi tuhatmäärin amerikkalaisia sotilaita. Tällaisia aseita olisi voitu jakaa enemmänkin joukoille. Nytkin hyökkääjä koki suuria tappioita ja on selvää, että koko maihinnousu olisi kokenut merkittäviä tappiota saadessaan vastaansa valmistautuneen miehityksen. USA:ssa ei olla julkaistu kuvia, joissa aseella uhaten ajetaan sotilaita rantaan. Näytti siltä, että divisioona hallitsi täysin aluettaan ja että veneet parveilivat uskaltamatta enää rantaan. Maihinnousun tappiot ovat suuri salaisuus ja virallinen luku 6000 valheellinen. valokuvissa paljastuvat kammottavat tuhot. Reservien käyttö olisi viimeistään saanut aikaan hyökkääjien pyyhkäisemisen mereen. Itse asiassa näin olisi käynyt puolustautuvan divisioonan kohdalla, mikäli 84. saksalainen armeijakunta olisi joukko-osastoillaan suunnitellun reservistä tapahtuvan vastahyökkäyksen tehnyt. Ihmeellinen käsky oli kuitenkin parahiksi vetänyt tämän osaston pois. Syyksi ilmoitettiin virheellinen ilmoitus torjutusta maihinnoususta. Myös maavoimien tykistöllä oli niukasti ammuksia. 1/5 normaalista. Myös puolustautuneen divisioonan. Siksi sen täytyi luopua suunnitellusta rumputulesta, joka olisi ollut tärkeää ja melko varmasti ratkaissut alueen taistelun. Seuraavana päivänä tykit täytyi räjäyttää.
Itse Hitler kaikesta harhautuksesta huolimatta älysi 5.6. iltana muiden tiedustelutietojen perusteella, että maihinnousu tapahtuisi seuraavana päivänä ja Normandiassa. Hitlerille valehdeltiin säähavaintotietoja myöten asioista. Hänelle tolkutettiin joka suunnasta, että kyse olisi hämäysoperaatiosta. Todellisuudessa kamaripalvelija oli herättänyt hänet aikaisin maihinnousupäivän aamuna eikä hän nukkunut myöhään. Päivän aikana Johtajan päämajaan oli lähetetty valheellista tietoa maihinnousun torjumisesta. Speidelin esikunta syötti edelleen tietoa von Roennen ym. kanssa todennäköisesti pian odottavasta päämaihinnoususta. Englannissa olleet joukot valehdeltiin Rommelille ja Hitlerille kaksinkertaisiksi. Siksi Hitler vapautti vasta iltapäivällä panssaridivisioonat ja salli vastatoimenpiteet. Mitään joukkojen siirtoja ei tietenkään alettu tehdä, sillä niiden oli odotettava päämaihinnousua. Edes muualta rannikolta ja Ranskasta ei siirretty yhtään joukkoja. Sama peli jatkui viikkotolkulla, vaikka Hitler oli jo 17.6. tapaamisessa sitä mieltä, että päämaihinnousu olisi tapahtunut eikä toista tulisi. Parhaat divisioonat oli havaittu kaikki Normandiassa ja tunnetut lentovoimat ym. Silti aiemmin niin monessa tapauksessa oikeassa ollut von Roenne puhui Hitlerin ympäri toisen luotetun Rommelin kanssa. 15. armeijan alueelta ei siirretty mitään joukkoja. Koko ratkaiseva Normandian taistelu käytiin reilulla 10 divisioonalla ja 100 000 miehen tappioiden täydennys oli vain 6000 miestä. 40 muuta divisioonaa seisoi tumput suorina Ranskassa, kun pienet joukot pidättelivät puoltatoista miljoonaa liittoutunutta kapealla niemellä. Jos vastatoimet olisi aloitettu tuolloin, jopa myöhemminkin, kaikki olisi mennyt toisin. Von Roenne pidätettiin ja teloitettiin attentaatin jälkeen, mutta vasta elokuussa, kun amerikkalaiset olivat saaneet murrettua viimein puolustuksen, selvisi petos ja suurempi vastahyökkäys oli mahdollinen.
Kuudes pelastuminen oli Cherbourgin luovuttaminen lähes ilman taistelua. Väliaikaiset satamat hajosivat pian ja kaikki tiesivät, että Cherbourg olisi kohtalonkysymys muutenkin koko maihinnousun onnistumista ajatellen. Ilman satamaa armeijat olisivat olleet ilman huoltoa. Kaupunki oli linnoitettu vahvasti ja sen rannikkopatterit olivat ajaneet pois vihollisen laivaston tuottaen vakavia tappioita. Kaupungin ruoka- ja ammusvarastot olivat kuitenkin tyhjät ja myös pattereilla pula ammuksista ja joukoista. Siten kaupungin jälkeen pian antautui myös merkittävä tykkilinnake erään saksalaisen majurin vierailtua siellä. Tämä merkittävän sataman kukistuminen oli todella ikävä yllätys voitonvarmalle sodanjohdolle. Yleensäkin oli outoa, että kaikissa merilinnoituksissa oli varastot jätetty hyvin puutteellisiksi. Saarrettujen osastojen huolto toimi tuohon aikaan itärintamalla hyvin verrattuna merkillisiin huolto-ongelmiin länsirintamalla. Lisäksi esim. Cherbourgissa oli miinakenttien miinoista jäänyt paikoitellen sytyttimet kokonaan pois. Vastaavasti merimiinat räjähtelivät itsekseen tai niiden aikakytkentä oli säädetty hyvin lyhyelle toiminta-ajalle. 1956 majuri Rudolf Lusar kirjoitti teoksensa esipuheessa (Saksalaiset aseet ja salaiset aseet 2. maailmansodassa) avoimesti huoltoterrorista, joka vaivasi saksalaista armeijaa suuresti tuona kesänä. Aseet, ammukset ja polttoaineet ym. pidettiin varastoissa eikä niitä annettu joukoille. Lopulta ne annettiin vihollisille. Kuvaavaa on, että tämä kritiikki poistettiin kirjan myöhemmistä painoksista.
Panssaridivisioonat ja vastahyökkäykset
Tätä ennen olisi jo luullut parin päivän varoitusajalla mittavan vastaiskun saaneen maihinnousun kukistumaan. Missä viipyivät panssarivoimat? Luotettava panssaridivisioona Das Reich oli sijoitettu kauas Etelä-Ranskaan, josta sen piti saapua omin neuvoin pitkä marssi Ranskan halki Normandiaan. Jo viikkoja ennen maihinnousua oli saatu napattua ohjeet Englannista vastarintaliikkeelle siitä, miten ne toimisivat maihinnousun tapahduttua. 26 operaatiota oli ilmoitettu V-miesten taholta (solutettu vastarintaliikkeeseen). Lisäksi oli tiedossa operaatioiden kulkua koordinoimaan saapuvan englantilaisen agentin tuloaika ja -paikka. Tämä olisi voitu napata ohjeineen, jos siihen olisi ollut halua. Hän tuli ja meni eikä kukaan ilmoittanut kenellekään. Lisäksi oli saatu sissien suunnitelmia, jonka avulla olisi voitu torjua vastarintaliikkeen iskut eri puolille. Nyt pitkän marssin aikana esim. tuo divisioona koki suuret tappiot joutuessaan ilmahyökkäysten isäksi vastarintaliikkeen lukuisten iskujen hidastamaksi. Lisäksi väestö sai kokea vastatoimenpiteiden ankaruuden pakosta osin sivullisiakin kohtaan. Vastarintaliike onnistui oudosti tuhoamaan myös suuren polttoainevaraston. Juuri iskut polttoainevarastoja vastaan olivat mm. tiedossa. Eversti Reile on moittinut ankarasti Stülpnagelia ja Rundstedtia siitä, ettei suunnitelmiin reagoitu. Ei ihme, sillä vastarintaliike upseereiden puolella piti yhteyttä myös kommunistiseen Résistanceen. Divisioona oli pahoin heikentynyt saapuessaan viimein taistelualueelle. No entä lähellä olleet panssaridivisioonat? Alueella ollut vahva Lehr-divisioona oli joutunut juuri luopumaan pääosasta ensiluokkaisista ja uudenaikaisimmista vaunuistaan. Kaksi päivää ennen maihinnousua oli lähetetty kaikki kuningastiikerit ja erikoisvaunut Saksaan panssarivaununäytökseen. Kuinka ollakaan, nyt kuljetus sujui kuin rasvattu ja kun ao. kenraali oli heti alkanut perua käskyä vastakäskyllä, vaunuja jouduttiin hakemaan kaukaa ja paluu kesti kauan. Uudenaikaisimmat panssarivaunut näyttivät kykynsä heinäkuun raskaissa taisteluissa, mutta liian myöhään. Kenraali Dollmann käski tämän vahvimman divisioonan marssia päivällä ja vielä kiertotietä, jolloin se kului pahasti ilmahyökkäyksissä. Vasta pala palalta se saapui taistelualueelle 9.6.1944 alkaen.
Speidel ym. lykkäsivät vastahyökkäystä mahdollisimman pitkään ja suurin verukkein. Itse asiassa mitään suunniteltua vastahyökkäystä ei tullut koskaan. Yksi ainoa panssaridivisioona pääsi hyökkäämään kohti englantilaisten sillanpäätä Rommelin puututtua asiaan 8 tuntia maihinnoususta, mutta valitettavasti 6 tuntia liian myöhään (kaikille panssarijoukoille hälytys oli mennyt ja ne olivat olleet valmiudessa jo aamuyöstä), mutta se oli heikoin ja vanhentuneen kaluston omannut 21. divisioona. 50 panssaria joutui epäsuotuisan ajankohdan vuoksi vihollisen syöksypommittajien uhriksi. 98 saksalaista vanhempaa panssarivaunua ja ranskalaisia sotasaalisvaunuja pääsi kuitenkin raivaamaan käytävän rantaan ja 6 vaunun perässä tulleet sotilaat saivat yhteyden rannan tukikohtaan. Nyt Saksan armeija esti kahta brittiläistä sillanpäätä yhtymästä. Laivojen tykkituli ja tekniikka estivät muita panssareita seuraamasta. Montgomery heitti jatkuvasti reservejä tuleen, mutta taistelun ratkaisi kuitenkin se, että Saksan huoltolennätys lensi harhaan ja ohitse omista joukoista. Huoltovaikeudet ja laskuvarjojoukkojen uhka pakottivat vetämään panssarit rannalta 19:00. Juuri laivojen tulen vuoksi rantaan päässyt sotavoima olikin tietysti mielekästä Rundstedtin mukaan lyödä sisämaassa. Rommel olisi halunnut lyödä vihollisen heti rannalla. Lopputuloksena oli kompromissi, joten kolme panssaridivisioonaa sijoitettiin lähelle rannikkoa (21. ja 12. panssaridivisioona ja Panzer Lehr-divisioona, jonka panssarit siis lähetettiin Saksaan). Pattereiden ja muiden joukkojen oli tarkoitus pidätellä hyökkääjää, kunnes apuvoimat saapuisivat. Näin oli suunniteltu. Ei ollut ajateltukaan, että patterit olisivat pystyneet estämään maihinnousun kokonaan. Niiden tuho- ja estomahdollisuudet osoittautuivat kuitenkin menestyksekkäiksi siellä, missä ne pystyivät toimimaan. Myös 12. divisioona oli ensiluokkainen kalustoltaan, SS-divisioona “Hitlerjugend”. Se alistettiin Speidelille, joten sitä siirreltiin edestakaisin keskellä päivää, kunnes se oli kulunut pahoin vihollisen ilmahyökkäyksissä. Vasta 7. 6. se pääsi aloittamaan osillaan taistelun ja torjui brittien iskun Caeniin. Myös se iski sillanpäätä kohti tämän jälkeen, mutta heikentyneen divisioonan tekemänä (50 IV-panssaria oli enää jäljellä 7.6.) ja liian myöhään tapahtuneena torjuttiin takaisin.
Keskitettyä panssarihyökkäystä ei siis tullut koskaan. On yleisesti hyväksytty ajatus, että jos 6.6. olisi ollut käskyvaltainen komentaja, joka olisi saanut iskeä kaikilla kolmella divisioonalla, molemmat sillanpäät olisivat tuhoutuneet. Usean divisioonan hyökkäys oli suunnitteilla, mutta “kaaos” esti sellaisen toteuttamisen 8.6.1944, jolloin se olisi tehnyt tuhoisaa jälkeä. 9.6. hyökkäyksen piti sitten tapahtua, mutta ihmeellinen tapahtuma esti sen. Koko hyökkäyksen johtokeskus esikuntineen tuhottiin ilmaiskussa. Hyökkäys jouduttiin perumaan ja maihinnousu ilmeisesti pelastui sillä tavoin. Keskitetty ja voimakas hyökkäys olisi melko varmasti heittänyt hyökkääjän mereen. Britit eivät saaneet Ultran avulla esikunnan paikkaa selville, mikä on melkoisen varma tieto. Siten on melkoisen varmaa, että tuhoteko oli petturien ja vihollisen yhteistyön seurausta. Kaikki saksalaisten asemat ja suunnitelmat oli annettu välittömästi vihollisille muutenkin, sillä kerran SS-joukot saivat saaliiksi kartan, johon oli merkitty selkeästi kaikki omat asemat. Tällainen on mahdollista vain, jos korkeat upseerit vuotavat johtopaikoilta materiaalia. Hitlerille uskollisen ja tarmokkaan kenraali Marcksin (Barbarossan yksi suunnittelijoista) kuolema ja Rommelin haavoittuminen ovat hyvin todennäköisesti omien miesten rikollisen toiminnan seurausta. Mitä ilmeisimmin heitä vastaan hyökkäsivät omat koneet. Ultran avulla taas britit ja amerikkalaiset pystyivät vastaamaan saksalaisten liikkeisiin, varsinkin kun kenraalit viivyttelivät aina kaiken suorittamisessa. Mielenkiintoista muuten, että saksalaiset saivat onnekkaasti haltuun koko amerikkalaisen marssisuunnitelman maihinnousun alkuvaiheessa. Sitä ei kuitenkaan käytetty hyväksi, vaan se jäi 7. armeijan komentopaikkaan lojumaan.
17. SS Panssarikrenatööridivisioonan tulo Loiren eteläpuolelta kesti 7-13.6. Outoa, sillä tämä divisioona Götz von Beherlingen oli yksi reservidivisioonista. Tämän vuoksi vastahyökkäys Carentanin kaupunkiin epäonnistui. Carentanin merkitys maihinnousutaisteluille oli selvää alusta asti, joten sinne lähetettiin tuhansia saksalaisia laskuvarjosotilaita. He taistelivat kauan alati kasvavaa ylivoimaa vastaan. Huolto kuitenkin yski pahasti, mikä aiheutti valituksia taistelevien joukkojen taholta. Vastaus oli, että laskuvarjosotilas taistelee vaikka veitsellään”. Turhaan joukot odottivat tukihyökkäystä panssarivoimin. Kun viimein tuli huoltokuljetus, oli siellä väärää kaliiberia olevat ammukset kranaatinheittimiin. Erehdys ei voinut olla kysymyksessä, sillä toisia aseita ei ollut taistelukäytössä. Improvisoinnilla vääriäkin pystyttiin yllättäen käyttämään. Kun 17. panssarikrenatööridivisioona oli valmiina tukihyökkäykseen, olivat laskuvarjojoukot joutuneet vetäytymään. Ei siinä mitään, 17. divisioonan SS-panssarikrenatöörit olisivat voineet vallata kaupungin takaisin. Kun heidän kauan odottamansa huoltokuljetus tuli, oli siinä tykistön sijaan ponttooneja! Ilman tykistöä ja panssareita divisioonan ja laskuvarjojoukkojen käskettiin hyökätä suurella kiireellä, mikä tiesi vain suuria tappioita.
116. panssaridivisioonaa ei koskaan käytetty. Sitä pidettiin selkeästi myös mahdollisen sisällissodan ja kapinan Hitleriä vastaan varalta selvästi reservissä. Komentaja oli yksi pääkapinallisista kreivi Schwerin. Erinäisistä syistä onnistuttiin tässä ja divisioona taisteli vasta elokuussa. Sen sijaan odoteltiin Hollannista Leibstandartea, joka käytettiin liian hajanaisesti, sekä II SS-panssariarmeijakuntaa. Maihinnousua kukistamaan oltiin suunniteltu nimittäin myös II panssariarmeijakunnan käyttöä, mutta se oli jouduttu lähettämään itärintamalle, jossa se olikin pelastanut tilanteen. Sen paluu lykkääntyi kuitenkin oudosti harjoitusten ja partisaanijahtien ym. vuoksi. Maihinnousun alettua kahden divisioonan siirto Ranskaan (normaalisti pari päivää) kesti viikkoja. Miksi joukkoja ei siirretty heti ja koulutettu Ranskassa? Kun II armeijakunnan divisioonat Frundsberg ja Hohenstaufen olivat saapuneet, alkoi suuri vastahyökkäys 29.6.1944. Juuri hyökkäyksen alussa kenraali Dollmann “teki itsemurhan” (oudosti syanidilla). Kuten Pohjois-Afrikassa 1943 ja Italiassa Operaatio Caprin aikana, joku oli Ultran lisäksi kavaltanut suunnitelman ja liian myöhään tehty hyökkäys luhistui vastustajan keskitettyä kaikki voimat sitä vastaan. Taas divisioonat kokivat tappioita järjettömissä päiväsiirtymissä ennen taistelua. Ne ja Leibstandarte hajotettiin eikä niitä käytetty tarpeeksi keskitetysti (samoin tehtiin myöhemmin parhaat panssarit omanneelle panssariosasto 503:n joukoille, jotka monen lykkäyksen jälkeen saapuivat osissa rintamalle). Lisäksi SS-divisioonat joutuvat hakemaan ammuksensa Pariisista asti, vaikka lähellä olisi ollut varastoja. Ratkaisevalla hetkellä koko kesän aina huolto katkeili ja täydennyksiä ei saatu paikalle. Hyökkäys pysähtyi ja viimein oli vetäydyttävä. Huoltokuljetukset olisivat kyllä olleet mahdollisia tehokkaastikin suoritettuina, sillä jokia pitkin voitiin kuljettaa suuria määriä tarvikkeita. Kummallista kyllä, kaikki varastot sijaitsivat kaukana ja joskus ne siis oli salattu, joten kaikkea kannettiin turhaan matkojen päästä. Tehokas jokiliikennekin saattoi seisahtua, jos valvovaa silmää ei ollut. Viljaa lähetettiin jauhoina pakkauksissa jotka hajosivat laskuvarjoilla pudotettaessa. Aseisiin lähetettiin vääriä ammuksia. Juuri huollon blokkaus tai virhetoimitukset sopivana hetkenä ja olivat paras keino itärintamallakin aikaansaada tappioita liikennesekaannusten lisäksi. Lisäksi esiintyi omituista valmiiden varastojen purkamisia ja myös viholliselle luovuttamisia peräytymisvaiheessa.
Ilmavoimat
Suuri moottoroitu ilmatorjuntayksikkö pidettiin juuri ennen maihinnousua Normandiasta rannoilta poissa muualla. Vain vanhat kiinteät tykit ja kevyt välitön ilmasuoja olivat käytössä. Rommel oli vaatinut joka suuntaan hajautetun ilmatorjuntaosaston keskittämistä uhatuksi koetulle Normandian lohkolle. Hän oli sentään saanut läpi määräyksen, että osa ilmatorjunnasta tulisi maihinnousun sattuessa siirtää uhatulle alueelle. Sen vuoksi joukot sijoitettiin Pariisiin. Maihinnousua edeltävinä päivinä joukot oli komennettu Sommen rannoille sotaharjoitukseen.. Maihinnoususta ei tiedotettu joukkojen päällikölle, vaan hän sai tietää siitä vasta iltapäivällä, mutta rajoituksella, että ei tiedetty, oliko kyseessä oikea maihinnousu. Mies joutui itse menemään Pariisiin tarkastusmatkaltaan ottamaan selvää.. Hän teki illemmalla päätöksen kutsua joukkonsa siirtymään Normandiaan. Myöskään Rommelille ei kerrottu maihinnoususta mitään, vaikka kaikki oli tiedossa jo etukäteen päiväkausia ja yöllä laivat havaittiin. Hänkin sai tiedon muuta kautta ja lähti heti takaisin (melko varmasti ajankohta oli valittu juuri silloin, kun hänellä oli tapana käydä lomilla. Se sattui juuri sopivaan ajankohtaan nousuvesien ym. puolesta, kun seuraava ajankohta olisi ollut kaksi viikkoa tämän jälkeen). Lentokenttien rakentaminen oli laiminlyöty ja koneet joutuivat lentämään kaukaa alueelle, jolloin ne joutuivat vain ilmataisteluihin eivätkä pystyneet muuhun toimintaan juurikaan. Maihinnousua varten oli ajateltu noutaa muilta rintamilta koneita. Galland vaati 600 konetta, joilla olisi sitten yhtäaikaisella käytöllä saatu tehokas vaikutus. Hän sai 200 hävittäjää , 45 torpedokonetta ja 90 pommikonetta. Juuri maihinnousun aikaan paikalla jo olleet koneet oli vedetty ties minne. Toukokuussa oli viety lennosto Normandiasta Etelä-Ranskaan ja 4.6. vedettiin yhtäkkisesti 124 hävittäjää (Focke Wulf 190) pois Normandiasta Reimsiin ja Nancyyn. Käskyä protestoitiin. 4.6. tapahtumat ovat valkoinen lehti virallisessa historiankirjoituksessa. Kun on selvää, että hyökkäyksen oli määrä alunperin tapahtua tuolloin, olisi juuri siirtovaiheessa se saanut pahaa jälkeä aikaiseksi. 54 hävittäjällä ei kuitenkaan operoitu maihinnousupäivänä. Vain kaksi konetta operoi kuuluisalla tavalla rannoilla sotilaita vastaan. Kuinka olisi käynyt, jos sadat hävittäjät olisivat tulittaneet maihin nousevia sotilaita? Jäljellä olleet 54 konettakin olisivat voineet saada aikaan verilöylyn maihinnousujoukkojen keskuudessa. Koneet jäivät maahan, sillä kaksi konetta operoivat pois siirretyn yksikön alaisuudessa ja ne olivat sattumalta jääneet paikalle.
Tutka-asemat olivat havainneet nimenomaan laskuvarjojoukkoja selvästi kuljettaneet Lancaster-koneet, sillä jokaisen koneen perässä oli pienempi lastikone. Heidän viestinsä havainnoistaan otettiin vastaan käsittämättömällä tavalla. Vastaus oli kenraalikunnalta 20 minuuttia myöhemmin, että älkää valehdelko ja että voitte käydä nukkumaan. 20 minuuttia tästä valtava maahanlasku myönnettiin. Rommel oli muuten puuhannut esteitä laskuvarjojoukkoja vastaan pelloille ym. Kuinka ollakaan, miinoja ei saatu seipäiden päihin asetettua. Ilman niitäkin esteet haittasivat pahoin maahanlaskujoukkojen pudotuksia ja lastinkuljetuskoneiden. Nyt olisi ollut mahdollista saada aikaan verilöyly laskuvarjojääkärien pudotusoperaation aikana yöhävittäjien avulla. Koko maahanlasku olisi voitu tehdä tyhjäksi. Tämä ei ollut mahdollista edes teoriassa, sillä yöhävittäjät oli järjettömästi kerätty Ranskan itärajalle. Yöhävittäjät etenkin elivät menestyksekkäintä aikaansa. Ne olivat juuri silloin siis poissa ja niitä siirreltiin myös vastedes järjettömästi edestakaisin valtakunnan ja Hollannin väliä eli niitä käytettiin järjettömästi muiden koneiden lailla. Laskuvarjojääkärit ja varusteet kokivat ison kriisin it-tulen vuoksi, vaikka junaan asetetut it-tykit eivät ampuneet laukaustakaan (kuinka ollakaan) tuntemattomaksi jäänen vastuuhenkilön jätettyä junan seisomaan jonnekin (“yleisessä kaaoksessa”).
Sen sijaan, että koneita olisi varattu joka lajia yhteensä ne 600 ja niitä käytetty menestyksellisesti kerran ja ne olisi voitu osaksi palauttaa onnistuneen torjuntataistelun jälkeen, Saksan ilmavoimat joutuivat kulutussotaan ja kaikki koneet tuhoutuivat kesäkuun taisteluissa, kun ne myöhään olivat saapuneet (tuhat yksimoottorista konetta). Itse asiassa jo maihinnousua ennen maihinnousulaivastoon sopivalla hetkellä tehty ilmahyökkäys olisi ollut melkoisen tuhoisa. Ilmavoimat eivät kuitenkaan koskaan tehneet yhtään tällaista pommitusta. Itse asiassa tiedustelukaan ei suorittanut lentoja oikeisiin kaupunkeihin. Vain Doveria tiedusteltiin ja vedottiin toiminnan turvattomuuteen.. Yksi pommitus oli suunnitteilla ja itse asiassa lähtövalmiina 30.5. (!), mutta se oli ilmoitettu etukäteen viholliselle, jonka ilkkuva radiotoiminta johti koko hyökkäyksen peruuntumiseen. Agentit paljastivat kaksi simulointiharjoitusta, jossa maihinnousua harjoiteltiin Englannissa. Molemmat muuten epäonnistuivat. Operaatio Beaver olisi ollut maaliskuussa 1943 loistava kohde ilmavoimille. Gestapojohtaja Müllerin mukaan ilmoitus harjoituksista “ei ollut mennyt oikeille ihmisille ilmavoimissa”. Keskitetty hyökkäys satamaan Italiassa 1943 Barissa oli johtanut suureen tuhoon liittoutuneiden joukoissa ja esim. tuhonnut myrkkykaasulastin, jota oli Georgin mukaan aiottu käyttää saksalaisia vastaan. Myöhemmin sodan aikana ilmavoimat huolehti siitä, että yli sata konetta tuhoutui omassa it-tulessa (1.1.1945 lensivät V-pommien laukaisualueen yli, jota ei ollut ilmoitettu puolin ja toisin, kun olivat menossa Englannin lentokenttiä pommittamaan.. Pääosa pommitusretken tappioista tuli näin ja vastuullinen on taas hämärän peitossa. Tappioita ei enää voitu korjata). Myös 1945 kaksi suurta ilmahyökkäystä Englannin laivastoa vastaan vuodettiin viholliselle etukäteen. Ilmavoimien kapinaorganisaatio sai paljon aikaan ja muistamme, kuinka se toimi sodan loppuun asti ja esim. mahdollisti Dresdenin tappiottoman pommituksen juoksuttamalla yöhävittäjiä väärien hälytysten perässä ympäri Saksaa. Dresdenin kammottavan ja sotilaallisesti turhan holokaustin (jopa mahdollistaminen?) auttaminen osoittaa lännen itselleen hyödylliseksi katsomien (se paljasti osan heinäkuussa attentaatin jälkeen Gestapolle) pettureiden petoksen asteen ja sitoutumisen vihollisen kaikkiin touhuihin sekä myös tiiviin yhteydenpidon viholliseen. Mitä sotilaallista hyötyä oli auttaa siviilialueiden pommittamista 1945 ylipäänsä? Se ei edesauttanut sodan loppumista (väärät kohteet) eikä edesauttanut sotilaallisesti Saksan tappiota yhtään.
Entä paljon puhuttu suihkukone? Edellisessä kirjoituksessa tuli selväksi, että suihkukone lykkäytyi muiden kuin Hitlerin ansiosta vuodella ainakin. No nyt 1943 oli lähes valmis suihkuhävittäjä ja alkoi paljon valheellista porua herättänyt vääntö siitä, pitäisikö koneesta tehdä syöksypommittaja. Ilmavoimat halusi siitä hävittäjän. Nyt on kuitenkin niin, että Hitler ajatteli jo maihinnousua ja halusi pommittaa koneilla maihinnousulaivaston upoksiin, mikä olisikin onnistunut niillä melko varmasti jopa koko maihinnousun keskeyttävällä teholla. Nyt kuitenkin ilmavoimat vastoin Hitlerin käskyjä tekivät koneesta kuitenkin hävittäjää, minkä seurauksena syöksypommittaja ei ennättänyt torjumaan maihinnousua. Toki Hitler olisi antanut tehdä siitä hävittäjän sen jälkeen. Hitler salli tehdä koneesta tiedusteluversion, mutta sen käyttöä estettiin Wehrmachtin taholta, sillä se olisi paljastanut kaiken Englannista. Toukokuussa sillä lennettiin kuitenkin jo ja kesäkuun 29. päivä sen kaukokartoitusmahdollisuudet oli todettu. Mitään käskyä ei kuitenkaan tullut, vaan kone lojui käyttämättömänä. 4 viikon päästä yksikkö yritti siirtyä länteen Oranienburgista Reimsiin. Kuljetusterroristit osasivat tehdä siirrosta pitkän ja vaikean. 2.8. kone pystyi aloittamaan ensimmäiset tehtävänsä. Tällöin olivat jo läpimurtotaistelut Normandiassa alkaneet. Kone kuvasi viimein maihinnousualueen ja pian Englantia pitkän tauon jälkeen. Kahden päivän analysoinnin jälkeen selvisi että Ranskassa oli puolitoista miljoonaa miestä. Siten mitään maihinnousua Calaisiin ei tulisi. Englannista ei löytynyt myöskään toista armeijaa. Itse asiassa kaikki voimat oli jo ajat sitten laitettu peliin liittoutuneiden puolella. Oikeasti saksalaiset olivat jo kesäkuun alussa rakentaneet kaksi muuta nopeaa kuvauskonetta, jotka olisivat paljastaneet tilanteen ajoissa. Mutta kuinka ollakaan, “teknisten vikojen vuoksi” kummatkaan eivät päässeet ilmaan, vaikka tosiasiassa koko ajan toinen kone oli julistettu lentokuntoiseksi. Kun kuvaajat lensivät oma-aloitteisesti Lontooseen, Wehrmacht oli asettamassa ilmakuvausprojektin tekijää sotaoikeuteen. Wehrmacht oli selvästi yrittänyt estää kaikki Lontoon kuvaukset, vaikka juuri sieltä olisi voinut saada kuvia V-aseiden vaikutuksista. Horst Götz (projektin johtaja) sai kuin saikin tiedon kuvista ja lennoista päämajaan ja sieltä upseerit pyysivät heti kuvat ja käskivät jatkaa tiedustelua. Nyt paljastuivat myös V1-pommien tuhot Lontoossa, jota Wehrmact oli yrittänyt estää kuvaamasta ehkä juuri siksi. Se väitti, etteivät V-pommit soveltuisi epätarkkuutensa johdosta maihinnousun torjuntaan. Ehkä eivät laivojen, mutta satamissa ne olisivat tehneet pahaa jälkeä. Myös maihinnousualueella ja joukkojen keskittymissä. On mysteeri, kuka sai Hitlerin päähän ajatuksen Englannin taivuttamisesta rauhaan aseilla. Vain osan olisi voinut käyttää koemielessä Lontooseen. Varsinkin, kun ei ollut ilmakuvia, joista olisi selvinnyt, miten pommeja kannatti suunnata ja korjata suuntaa. Omin luvin Southamptonin satamaa V1-pommein ampunut sai heti rajun kiellon jatkaa toimintaa. Liikenne siirrettiin kuitenkin heti pommien ulottumattomiin, sillä jälki oli ollut niin tuhoisaa.
Ilmavoimilla olisi ollut myös tuhansia uusia kauko-ohjattavia torpedoja, joilla oli saatu myönteisiä tuloksia. Aseiden teho kuitenkin salattiin ja niistä pyrittiin kertomaan sodan johdolle vain vähän. Epäpätevä Göring puhuttiin lopulta tuhoamaan ne varastoista mukamas turhina ja epäonnistuneina. Vasta sodan lopussa hänelle esitettiin filmi, kuinka iso italialainen taistelulaiva upotettiin sellaisella
Kuinkas sitten kävikään
Amerikkalaisten hyökkäykset johtivat viimein elokuun alussa läpimurtoon, kun saksalaiset eivät olleet tuoneet yhtään vahvistuksia heikolle rintamalleen.. Pahaksi onneksi pätevää von Klugea ei erotettu hyväuskoisten Keitelin ja Jodlin protestien vuoksi. Guderian tiesi Klugen hautovan antautumista mahdollisesti, mutta ei voinut sanoa mitään, koska olisi paljastanut omat tietonsa. Hän kuitenkin yritti yleisesikunnan päällikkönä erottaa Klugen ensi töikseen. Hitlerin epäluulot osoittautuivat oikeiksi. Nyt kun viimein oli koottu voimakkaat joukot vastahyökkäykseen amerikkalaisten aloitettua liikuntasodan heidän sivustoihinsa, von Kluge vastusteli hyökkäystä ja valmisteli sitä huonosti. Kun hyökkäys viimein alkoi 4 päivää myöhässä, vihollinen oli Ultran avulla (ja muutenkin?) tietoinen siitä ja osasi varautua siihen keskittämällä joukkoja sitä vastaan. Vaikka ilmahyökkäys tuhosi suuren osan panssarivoimista, hyökkäys olisi silti onnistunut, mikäli olisi osattu etsiä heikkoja kohtia puolustuksesta. Uutta suihkukonetta ei oltu vielä otettu käyttöön asiaa selvittämään. Puolustajat sanoivat jälkeenpäin, että eivät olisi pystyneet heikentynyttä hyökkäystäkään torjumaan, jos siis panssarit olisivat edenneet vain muutama kilometri sivuun valitusta suunnasta. Von Schwerinin johtama 116. divisioona viivytti kohtalokkaasti osallistumistaan. Lisäksi on lausuntoja, jonka mukaan monet panssarit 2. divisioonasta seisoivat metsissä koko hyökkäyksen ajan. Tämän jälkeen von Kluge hävisi päiväksi jonnekin. Patton kertoi odottaneensa Klugea, joka juuttui pommitetulle tielle ja jolta meni radioyhteys. Epäluuloinen Kluge palasi esikuntaan. Mitä ilmeisimmin hän halusi neuvotella ja ilmeisesti antautua. Tällä välin oli mennyt mahdollisuudet toiseen vastahyökkäykseen. Sen jälkeen von Kluge johti sotaa selvästi omaksi tappioksi ja edesauttoi Falaisen motin syntyä. Hitler sai tarpeekseen ja kutsui Klugen Berliiniin, mutta jo alkumatkasta hän otti syanidia ja kuoli. Onneksi pääosa saarretuista saksalaisista pääsi pakoon amerikkalaisten virheiden vuoksi. He eivät kuitenkaan saaneet mukaansa juurikaan yhtään kalustoa. Joukot muodostivat kuitenkin rungon Ardennien offensiivissa 1945. Vaikka Wagner ja Finckh olivat viimein poissa, em. saarrostustaistelussa joukoilta salattiin jättivarastot alueella ja ne jäivät voittajalle. Huolto kuljetti kaikkea Pariisista asti ja toimi taas huonosti. Huollon vastarintaa ei ollut kitketty pois.
Saksan 15 divisioonan jouduttua mottiin teki Montgomerykin viimein 16.8. läpimurron Caenissa. Näin siis oli aika peräytyä Vogeeseille, jossa oli määrä puolustautua Siegfried-linjalla. Liikuntasotaan tottumattomat amerikkalaiset luulivat voittaneensa sodan ja olevansa pian Berliinissä. Saksalaiset menettivät tietysti paljon kalustoa peräytyessään. Petturit lisäsivät tappioita Haavoittuneita jouduttiin siten jättämään tienposkeen, kun kaikenlaiset turhuudet olivat saaneet etusijan. Itse Göring havaitsi väärinkäytökset ja otti ilmavoimiltaan etuoikeudet evakuonneissa pois. Silti Saksassa muistellaan katkeruudella yhä esim. 28 kuorma-auton alkoholikuljetusta Pariisista Saksaan majuri Jaminin yksityiskäyttöön. Tätä asiaa on tosin myös visusti salattu monien muiden väärinkäytösten ohella. Sillanrakennusta varten varattujen kuorma-autojen käyttö näin samaa aikaan, kuin siltoja piti rakentaa tuhottujen siltojen tilalle hätäylityspaikoiksi aiheutti osaltaan suunnattomien tappioiden turhaa kasvua. Suunnitelluilta tuntui Saksan rajan pinnassa olleiden jättivarastojen joutuminen ehjinä vihollisen käsiin. Vastarinta alkoi kuitenkin tiivistyä, sillä viimeinkin sodan johto alkoi olla luotettavissa käsissä. Rundstedtin seuraajan von Klugen seuraaja oli Walter Model, jota voittajat ovat vihamielisesti väittäneet jopa “natsikenraaliksi”, koska hän ei ollut vastarintamiehiä. Hän oli kylläkin sietänyt osaltaan alaistensa juonitteluja. Hän toimi joskus omavaltaisesti Rommelin tapaan, kun näki jonkun asian tarpeelliseksi. Hän oli kunnostautunut juuri palokunnan kaltaisena toimijana, joka oli kutsuttu vakauttamaan romahtanutta rintamaa jo vuonna 1941. Silti omituisuuksia tapahtui edelleen, suurimpana ihmeenä Antwerpenin käsittämätön menetys englantilaisille. Tätä menetystä ei ole juuri tohdittu käsitellä valtavirtatutkimuksen taholta ja se vaikuttaa silkalta petokselta. Antwerpenin satama olisi ollut äärettömän tärkeä liittoutuneille, mutta he eivät miehittäneet pohjoisrantaa ajoissa ja saksalaiset onnistuivat kiivaiden taisteluiden jälkeen ottamaan sen haltuunsa ja pitämään sen. Näin ollen satamaa ei voitu käyttää kuukausiin. Kaiken kaikkiaan muodostuneet taistelut ja Arnhemin laskuvarjojoukkojen fiasko muodostuivat briteille erittäin verisiksi ja tuottivat Normandiaa pahemmat tappiot. Vanha salaliittolainen von Schwerin yritti luovuttaa Aachenin ja myös hajottaa divisioonansa Saksan rajalle saavuttaessa. Esimies esti kuitenkin nämä toimenpiteet. Hän paljastui yritettyään lähettää kirjeen amerikkalaisille. Vihollinen pääsi Saksan rajalle siksi, että korkea taho oli estänyt Meschin tärkeiden siltojen tuhoamisen. Amerikkalaistenkin eteneminen pysähtyi silti kuukausiksi maaliskuuhun asti. Italiasta kutsuttiin vasta keväällä koko länsirintaman ylipäälliköksi tarmokas mies Kesselring, joka heti huomasi kummallisuuksia ja olisi kyllä kitkenyt väärinkäytökset, jos sotaa olisi kestänyt vielä. Hänen johdollaan Italian rintama oli menestyksellä kestänyt paljon epäedullisemmissa voimasuhteissa.
Tietysti asiasta voisi virittää salaliittoteorian, jonka variaatiot liikkuvat netissä eri muodoissaan. 10.8.1944 pidettiin Strassbourgissa erittäin salainen kokous Saksan johtavien suuryritysten edustajille ja pankkiireille, jonka puhetta johti Martin Bormann. Hän totesi, että sotaa ei voitaisi voittaa ja kokouksessa alettiin varautua rauhan aikaan. Mietittiin, miten Saksan teollisuus voitaisiin säilyttää ja perustaa uudelleen. Miten talous ja kansakunta voisi nousta uudelleen. Ajateltiin myös, että olisi perustettava Euroopan laajuinen talousyhteisö, jonka avulla kaikki mahdollistuisi. Kokous oli niin salainen, että siinä ei sallittu tehdä muistiinpanoja. Kaikesta huolimatta merkityksetön pikkukaupunki koki erittäin rajun pommituksen pian kokouksen jälkeen ja ao. kokouspaikka hotelli Maison Rouge oli sen keskiössä. Tässä kokouksessa ilmeisesti päätettiin turvata valuuttojen siirto ulkomaille erinäisiin sijoituksiin ja ostella yrityksiä ympäri maailmaa. Näin vältettäisiin ehkä joutuminen täydellisen ryöstön uhriksi ja mahdollisesti saataisiin turvattua resurssit uuteen nousuun. Laskettiin, että kaikkeen kuluisi aikaa n. 9 kuukautta ja että sotaa tulisi jatkaa vähintään sen verran. Ihmeellistä kyllä saksa antautui vain kolme päivää eri aikaan kuin 9 kk tuosta kokouksesta oli kulunut. Tästä voi nyt sitten tehdä salaliittoteorioita, mutta älkää Verkkomedian komublogien tapaan. Euroopan yhdentymistä ei tuossa kokouksessa välttämättä ole tarkoitettu vastaavaksi kuin CIA:n puolelta nyt toteutettu yhdentyminen. Ellei sitten ole ollut kysymys siitä, että mukana olisi ollut myös vihollisen puolen edustajia maailman talouseliitistä. Mielestäni tuossa kokouksessa on ollut aivan järkeä ajatus turvata teollisuus ja kansakunnan olemassaolo. Ainakin periaatteessa. Missään nimessä ei Saksasta käsin pyöritetä maailmaa ja sen talouselämää. Jos kytköksiä olisi, niin pikemminkin kyse olisi osallisuudesta ja kumppanuudesta ja ilman muuta kaikkea pyöritettäisiin muualta. Ainahan voidaan spekuloida, että armeija olisi toiminut määrätyllä tavalla tai jopa että länsimaidenkin armeijat olisivat tehneet tahallisia huonoja esityksiä. Se ei olisi mitään uutta. Tuskin edes Saksan armeijan toiminta määräytyi tuon kokouksen mukaan. Ellei sitten jonkun Wehrmachtin osan. Minusta kokouksesta kehitellyt salaliittoteoriat ovat humpuukia.
Ardennien offensiivista Georg sanoo, että se olisi hyvinkin voinut johtaa koko Ranskan uudelleen valtaamiseen ja länsiliittoutuneiden tappioon. Patton kirjoitti tuohon aikaan päiväkirjaansa, että he voivat yhä hävitä sodan. Hänen omasta mielestäänkin on huomion arvoista, että hän kirjoitti nämä mietteet juuri tuolloin. Jo ennen offensiivia ounasteli Montgomery sodan jatkuvan ainakin vuoden 1945, jos saksalaiset jatkavat taisteluaan yhtä hyvin johdetusti, kuin 1.9.1944 alkaen. Hyökkäyksen pysähtyminen Bastognessa aiheutui kuitenkin myös taas oudosti katkeilleen huollon vuoksi. Ilmaylivoima oli tietysti liittoutuneilla, muta miksi ei olisi ollut mahdollista vastaava kehitys kuin 1940? Stalin pelasti tässä lännen ja aloitti suuroffensiivin Veikselillä. Sielläkin hyökkäys menestyi oudon sujuvasti ja pian venäläiset olivat Oderilla. Hitler joutui karvain sydämin siirtämään kaksi panssariarmeijaa taas itään. Keitel oli myös pettynyt ja sanoi, että niiden avulla ja muiden siirrettyjen joukkojen hän oli aikonut jatkaa hyökkäystä Maasia kohti. Todellisuudessa Saksalla olisi ollut Bastognesta vetäytymisenkin jälkeen hyvät mahdollisuudet operoida. Mikä olisikaan ollut joukkojen iskukyky, jos panssarivaunuissa olisi ollut elokuussa 1944 esitelty infrapunalaite eli infrapunasäteeseen perustuva yönäkökyky. Se mahdollisti 1500 metrin päähän ulottuvan pimeän ajan iskukyvyn ja suunniteltiin myös sotilaille yövarustusta, joka olisi muuttanut taistelujen luonteen. Ei liene yllätys, että korkea upseeri, joka tilaisuudessa torjui käyttöönoton ja vaati laitteita purettavaksi jo rakennetuilta osin, on jäänyt tuntemattomaksi. Elokuun kokouksesta poistui lukuisa määrä alempia upseereita pöyristyneinä hylkäämisestä. Laitteet varastoitiin ja vain pieni osa säilyi kevääseen 1945, jolloin huhtikuussa kokeiltiin varustusta sekä venäläisiä että englantilaisia vastaan Weserillä tuhoisalla tavalla. Jos laitteet olisi asennettu ja sarjatuotanto aloitettu, Ardennien offensiivia ei olisi pysäyttänyt mikään. On ihmeellistä, miksi tämäkin torpedointi onnistui, koska Göbbels oli julkisesti uhonnut infrapunalaitteiden tuovan käänteen taisteluihin. Monien asiantuntijoiden mielestä myös puolustus venäläisiä vastaan Baranowin sillanpäässä olisi onnistunut infrapunalaitteiden avulla. Yöllä liittoutuneiden ilmasota ei olisi haitannut taisteluja ja Saksan joukot olisivat nähneet sokeat vastustajansa.
On ihmeellistä, kuinka väärinkäytökset eivät tulleet Hitlerin ym. korviin juuri koskaan ja kuinka kaikki petokset olivat mahdollisia. Hitler ei kuitenkaan ollut mikään huijjaus eikö edes Göring. Vielä ihmeellisempää on se fanaattisuus, joka sai saksalaiset upseerit murhaamaan omia maanmiehiään vihollisen eduksi. Miten ihmeessä he eivät tajunneet, millainen vihollinen Saksalla oli? Lukuisat vastarintamiehet olivat aatelismiehiä, joilla ehkä oli jokin ominaisuus halveksua ei-aatelista maanmiestään ja olla piittaamatta tämän hengestä. Olisiko ollut jokin hengenheimolaisuus yleensäkin aateliin ja sama halveksunta “tavallista” ihmistä kohtaan, joka nähtiin tykinruokana tai feodaaliorjana? Kaikki aateliset eivät tietenkään ajatelleet näin. Pariisin illanvietoissa vastarintaliikkeen upseerien seurassa viihtyi myös Ernst Jünger, joka oli aina halveksinut kansallissosialistisia nousukkaita. Ei kuitenkaan voi kuin ihmetellä järjenjuoksua, joka saa uhraamaan oman maan ja Euroopan sionistis-bolshevistisen rintaman voiton ja maailmanvallan hyväksi. Ilmeisesti kyseessä on tyhmyys ja rajoittuneisuus sekä myös opportunismi. Useimmat vastarintamiehet jäivät ikään kuin koukkuun, kun alkoivat vastarinnan 1938. Jopa vielä aiemmin. Saksan tilanne vaikutti toivottomalta ja muun maailman voitto varmalta. Sillat paloivat takana ja ulkomainen tiedustelupalvelu saattoi aina paljastaa kaiken. Lisää kannatusta vastarintaliike sai Saksan sotaonnen käännyttyä. Ulkomaat pettivät todellakin vastarintamiehet, mistä tulee Meiserin kirjankin nimi (Petetyt petturit). Attentaatin jälkeen kun vastarintamiehet joutuvat yksi toisensa jälkeen Gestapon vangeiksi, Englanti paljasti ison joukon nimiä, jotka muuten eivät olisi jääneet kiinni. Gestapon johtaja Müller sanoi, että Churchill auttoi suuresti häntä tässä. Ilmeisesti juuri Georgin “idealisteiksi” nimittämät salaliittolaiset paljastettiin. Englanti ei tosiasiassa kaivannut mitään yhteistyötä, vaan soti koko Saksan kansa vastaan. Se ei myöskään hyväksynyt mitään liittoa eikä Roosevelt Neuvostoliittoa vastaan eikä mitään sitä vastaan suunnattua toimintaa saksalaisten kanssa. Mauri oli tehnyt tehtävänsä ja sai mennä. “Käytännön” linjan kanssa jatkettiin. He olivat luottomiehiä ja heitä tarvittiin tärkeissä asemissa saamaan aikaan lisää tuhoa ja nopeuttamaan Saksan tappiota.